torstai 9. joulukuuta 2010

Väliaikapäivitys elämän parketilta

Viime ajat ovat olleet yhtä hullunmyllyä, niin hyvässä kuin pahassa. Takana on valtavan hienoja kokemuksia, kuten joulukonsertti säestäen itseään Maria Lundia, jonka olimme saaneet vierailijaksi. Aalto-Sali Jyväskylässä oli loppuunmyyty, yleisöä oli paikalla yli 300. Viime lauantaina vedimme omien laulajiemme voimin saman joulushow:n Laukaassa, jossa sielläkin porukkaa oli tuvan täydeltä. Palaute on ollut huikean positiivista - juuri tällaisten kokemusten ansiosta muusikkous on niin antoisaa puuhaa.

Tulevana lauantaina ja sunnuntaina soitamme vielä Äänekoskella ja Vihtavuoressa, jonka jälkeen tämän joulun konsertit on musisoitu.

Kääntöpuolena sanottakoon, että jouluprojekti on tuntunut tänä vuonna suhteettoman raskaalta johtuen jatkuvasta reissaamisesta ja samanaikaisista elämänmuutoksista yms. kiireistä. Ei ole helppoa muuttaa toiselle puolelle Suomea ja pysyä tämän mittakaavan projektissa mukana. Keski-Suomessa on joutunut reissaamaan vähän väliä bussilla ja junalla, viime aikoina joka viikonloppu. Vaikka mukana oleminen on antanut paljon, on se ollut todella työlästäkin, koska rinnalla on pitänyt hankkia asunto ja muuttaa, siivota ja sisustaa, taistella tukirahoista, tehdä koulutehtäviä ja totutella uuteen säännöllisempään elämänrytmiin.

Joululoma alkaa 23.12. ja kuten myös edellisenä vuonna, vietän pyhät Kuopiossa. Ennenaikaisena joululahjana äitini sponsoroi minulle paljon kaivatun laitteen eli oman pesukoneen. Tuolla se hurisee ja pitkään pyykinpesumahdollisuutta vailla olleena se tuntuu kuin kahdeksannelta ihmeeltä. Samalla kertaa sponsorituella täydennettiin myös ruokavarastoja, mikä paransi sekin elämänlaatua ainakin hetkeksi.
Loppuhuomautuksena kysyn itseltäni, pitäisikö huolestua kun kahvia (tällä hetkellä Latte Machiatoa, aaah) meinaa kulua joka päivä ja tee on jäänyt vähemmälle vaikka ostin jonkin aikaa sitten teenkeittimenkin?

lauantai 4. syyskuuta 2010

Tunnelmia

Blogihiljaisuus on ollut huomattava, ja kirjoittamisen estävä henkinen muuri on jälleen kasannut itsensä pala palalta. Se yksi ratkaiseva hetki, kun pitkän tauon jälkeen saa tuotettua tekstiä on toisaalta jotenkin helpottava.

Näyttämönä toimii tällä hetkellä perin pohjin sekasorron vallassa oleva asuntoni Jyväskylässä, ja tunnelma on haikean hämmentynyt. Olen sanonut kämpän irti elokuun lopussa, mikä tarkoittaa erään elämänvaiheen loppua. Muutin nykyiseen asuntooni vuoden alussa 2008 ja sen jälkeen on toisaalta tapahtunut niin paljon. Varsinkin nyt viimeisen vuoden aikana ja jopa viimeisien parin kuukauden aikana paljon on muuttunut. Aloin seurustelemaan 2009 kesällä ensimmäistä kertaa elämässäni ja puolitoista kuukautta sitten menimme kihloihin. Ja elokuussa aloitin uudet opinnot ammattikoulutason oppilaitoksessa Hyriassa, minkä voisi tulkita jopa jonkinlaiseksi sosiaaliseksi inflaatioksi akateemismieliselle ihmiselle. Kuitenkin olen todella tyytyväinen, koska viimeinkin opiskelen jotain mikä oikeasti kiinnostaa ja motivoi, viimeinkin elämässäni on jotain järkeä ja säännöllisyyttä; aamuisin on päästävä ylös sängystä, joka päivä ei voikaan tehdä mitä huvittaa.

Koulutusalana on siis audiovisuaalinen viestintä, ja ehkä vielä mullistavampaa on koulutuksen tapahtumispaikka. Koulu nimittäin sijaitsee Riihimäellä, ja se taas tarkoittaa muuttoa etelään. Suhtaudun asiaan innostuksella ja jännityksellä, mutta silti tunteellisen ja nostalgisen mieleni on vaikea päästää irti tästä kaikesta. Kun katson ympärilleni, tuttua ja turvallista asuntoa, joka oli kotini kahden ja puolen vuoden ajan, koen suurta haikeutta. En viitsi enää edes siivota koska en ehdi oleskelemaan täällä, kouluviikot ja ison osan viikonlopuista yövyn nimittäin Lahdessa. Pakkaaminen pitäisi aloittaa ja banaanilaatikkopino odottaa, mutta jotenkin on niin vaikea alkaa pala palalta purkamaan elämäänsä, johon on niin pitkälti tottunut. Välillä olisi helpompaa olla vähemmän tunteileva luonne.

perjantai 12. helmikuuta 2010

Tallinnan kuvia

Valokuvaaja en ole, mutta leikin sellaista nyt ainakin tämän yhden postauksen verran. Kävin Tallinnassa elokuussa ja tutkittuani nyt jälkeenpäin reissulta otettuja kuvia, päätin julkaista niistä järkevimmät täällä. Klikkaamalla suurenee.








torstai 11. helmikuuta 2010

Lontoo ja Dublin osa 1.


Vanha, niin kovin kulunut sananlasku toteaa, että parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Se pätee loistavasti myös aiheeseen josta aion nyt kirjoittaa; nimittäin syyskuussa tehdystä reissusta Englantiin ja Irlantiin. Jonkinlaista selvitystä ja kuvareportaasia matkan vaiheista oli tarkoitus julkaista jo heti sen jälkeen, mutta saamaton kun olen, tässä sitä nyt ollaan.
Matkaseurana reissulla oli oma armas äitini, jonka kanssa olemme aiemmin kiertäneet niin Pariisissa, Roomassa kuin Wienissäkin. Varsinainen ydinidea reissulle tuli Cliff Richardin ja The Shadowsin viimeisestä kiertueesta, jonka Dublinin keikalle olimme varanneet kaksi lippua ennen kuin tuli tieto, että legendat saapuvat myös Suomeen. Ei tämä kuitenkaan mitenkään harmittanut, kokemuksesta voin todeta että livenä kuultu brittimusiikki on kotikentällään hyvin erilainen kokemus kuin Suomessa. Ja ennenkaikkea tässä oli mitä parhain tekosyy lähteä ulkomaan matkalle. Matkasuunnitelma oli tarkemmin seuraava: Ryanairilla Tampereelta Lontooseen torstai-iltana, sunnuntaina niinikään Ryanairilla Lontoosta Dubliniin, ja Dublinista takaisin Suomeen keskiviikkoaamuna.

Päivä 1. Torstai

Jyväskylässä tapahtuneiden sähläysten kuten laskunmaksun yms. viivyttäminä pääsimme lopulta liikkeelle, ja ehdimme kuin ehdimmekin hyvissä ajoin Pirkkalan lentoasemalle. Jätettyämme auton parkkiin suuntasimme aina yhtä masentavaan kakkosterminaaliin, josta viimein nousimme koneeseen ja otimme suunnan kohti Stanstedtia. Ryanair lentää kustannuspoliittisista syistä usein pienemmiltä kentiltä, ja esimerkiksi kyseinen Stanstedt sijaitsee Lontoosta noin 60 kilometrin päässä. Pienestä kentästä ei tässä tapauksessa kuitenkaan voida puhua, sillä kyseessä on eräs Britannian vilkkaimmista lentoasemista. Englannin maaperälle astuttuamme tilasimme taksin päästäksemme kohtullisen syrjässä sijaitsevalle hotellillemme. Ilta oli tuossa vaiheessa jo pitkällä, joten olisi ollut joka tapauksessa turhaa matkata kaupunkiin suoraan lennon jälkeen. Hotellin syrjäinen sijainti kompensoitui paitsi halvalla hinnalla, myös sillä, että käytössämme oli kokonsa puolesta todella hulppea huone. Sänkyjä oli itseasiassa neljä, kahdessa eri huoneessa ja sisustus oli etenkin wc:n puolella todella luksusta. Pienen iltadatailun jälkeen oli aika nukkua, aamulla kun olisi sitten lähdettävä varsinaisesti liikenteeseen.

         
Päivä 2. Perjantai

Melko vaatimattoman hotelliaamiaisen jälkeen lähdimme taksilla takaisin lentokentälle, jonka liepeiltä Lontooseen menevät kuljetukset lähtivät. Vaihtoehtoja oli monia, mutta lopulta päädyimme kohtuuhintaiseen, junaa hieman hitaampaan bussiin. Matka sujui kohtuullisen kätevästi (mm. Tower bridgen kautta), ja ikkunasta tuli nähtyä Lontoota laajalti jo kauan ennenkuin saavuimme päätepysäkille eli Victorian asemalle. Luonnollinen jatkumo oli siirtyä tästä metron käyttäjäksi -  lopulta päädyimme matkalaukkujemme kera Big Benin ja London Eyen läheisyyteen. Samoilla kulmilla sijaitsee myös Westminster Abbey, ja päätimme katsastaa nämä kohteet ennen laukkujen viemistä hotellille.


Westminster Abbeyn löydyttyä iski turhautunut pettyneisyys matkalaisten mieliin. Katedraali oli ulkoa päin todella komea, mutta sisäänpääsymaksu oli aivan käsittämättömän kova kirkon ollessa kyseessä: 15 puntaa! Kyltissä julistettiin, kuinka valtio ei tue kirkon toimintaa, vaan kunnossapito- yms. kustannukset pitää nyhtää kävijöiltä. Jumalanpalvelustilaisuudet sentään olivat ilmaisia, ja ne olisivatkin olleet ainoa järkevä vaihtoehto tutustua paikkaan sisältäpäin. Ehkäpä sitten ensi kerralla. 

Onnistuimme sentään näkemään omituisella tavalla mielenkiintoisen mielenilmauksen, joka liittyi jollain tapaa vapaamuurarien tekemiin hirmutöihin. Propagandaa julistettiin sekä suullisesti, että tien varteen aseteltujen kylttien avulla. Kuten kuvasta näkyy, plakaatteihin oli kirjoitettu ihmisten nimiä ja alla toistui teksti "Killed by Freemasons". Hämärää.

Jossain vaiheessa päivää pääsimme hotellille asti Greenwichin kaupunginosaan. Koska oleskeluaikaa Lontoossa ei ollut missään nimessä liikaa, ei pidempi lepotauko tullut kysymykseen. Illaksi palasimmekin kiertelemään keskustaa ja Chinatownia.

Lontoon ydinkeskustan  tunnelma vaihtelee tavanomaisen ja erittäin hienon välillä. Esimerkiksi Oxford Street ja Regent Street kalliine tavarataloineen, vaatekauppoineen ja matkamuistomyymälöineen ovat toki mukavia kiertely- ja shoppailukohteita, mutta eivät tarjoa muitakin Euroopan kaupunkeja kiertäneelle mitään todella mullistavaa tällä alalla. Mainittakoon kuitenkin, että myös Nokia ja Iittala olivat löytäneet paikkansa muiden merkkiliikkeiden joukosta. Piccadilly Circus on tietysti legendaarinen paikka ja valotaulujen alla seistessään tuntee viimeistään olevansa maailmalla, hienojen kokemusten keskellä. Tällä kertaa näihinkin alueisiin tuli tutustuttua tarkemmin kuin edellisellä Lontoon reissulla vuonna 2004, ja päädyimme mm.  Piccadillylla sijaitsevaan monikerroksiseen, todella surrealistiseen pelihallikompleksiin, josta ei aivan heti meinannut edes löytää reittiä ulos. Myös erilaiset teatterit ja muu show-bisnes hallitsevat keskustan aluetta tehokkaasti, ja tämä tunnelma kasvaa entisestään saavuttaessa Leicester Squarelle sekä sitä ympäröiville kaduille. Kyseisellä aukiolla sijaitsee esimerkiksi useita suuria elokuvateattereita, mm. Odeon, josta lisää myöhemmin. Samoilla seuduilla on myös runsaasti viihtyisiä kahviloita ja ruokapaikkoja, ja Chinatown sijaitsee aivan nurkan takana. Etenkin iltaisin alue pääsee oikeuksiinsa; katulamppujen alla kävelykatuja pitkin kuljeskellessa Lontoon tunnelma on miltei parhaimmillaan.

Söimme maittavan aterian (annokseni sisälsi suurta herkkuani halloumi-juustoa) mukavassa pienessä kahvilassa/ravintolassa Leicester Squaren kulmalla. Jälkiruoan eli teen ja kakun jälkeen jatkoimme matkaa ja päädyimme lopulta aiemmin mainittuun Chinatowniin, joka teki todella suuren vaikutuksen. Iltatuulessa kadun päällä heiluvat paperilyhdyt, kapeat kujat, etniset ruokapaikat ja erilaiset aasialaisväestön kaupat loivat aivan omanlaisensa tunnelman, jota on vaikea kuvailla sanoin. Intouduin ostamaan mm. kiinalaisia karkkeja (käytännössä sokeripaloja), runsaasti erilaisia aasialaisia teelaatuja (jotka tosin osoittautuivat myöhemmin käytännössä juomakelvottomiksi) ja adapterin, jolla sain viimein läppärini kytkettyä paikallisiin pistorasioihin. Myöhään illalla tarpeeksi kierreltyämme lähdimme lopulta takaisin hotellille. Seuraavana päivä tulisi vaatimaan voimia, sillä tarkoitus oli lähteä kiertelemään legendaariselle Camden Townin markkina-alueelle...


jatkuu seuraavassa numerossa!





maanantai 8. helmikuuta 2010

Bloggaamisen ihanuus ja kurjuus

Nyt seuraa viesti, jonka kaltaista olen ajatellut tässä blogissa vältellä. Pääasiallisesti tavoitteena on ollut pitää blogi asialinjalla, julkaista artikkeleita ja juttuja järkevistä aiheista, eikä altistaa tätä liikaa henkilökohtaisen vuodatuksen linnakkeeksi. Nyt kun muutama kuukausi on mennyt, ymmärrän kuitenkin kuinka tuskaisen haastavaa on kirjoittaa pelkästään "järkeviä" juttuja, ja julkaisutahti jää näin ollen onnettoman vähäiseksi. Siksipä löysään ruuvia hieman, kerron kuulumisistani ja aion ylipäätään madaltaa julkaisukynnystä. Ehkäpä paskanjauhaminen ja sosiaaliporno ovat viihdearvoltaankin suurempia kuin tylsät artikkelit leffoista ja historiasta? Jos eivät niin kärsikää, tulevaisuudessa aion yrittää kirjoitella tänne kaikkea mahdollista muodista eri teelaatuihin ja matkustelusta koulunkäyntiin.

Palasin eilen jälleen yhdeltä Lahden reissulta Jyväskylän yksiöön, tosin treenikämpän kautta. Muutama etelämmässä vietetty päivä oli taas liiankin mahtavaa vaihtelua tylsään arkeen; kotona pitäisi siivota, opiskella, miettiä aikatauluja ja ratkaisuja ensi vuoden suhteen ja treenata kitarajuttuja, kun Lahdessa pystyi vain ottamaan rennosti, kiertelemään kauppoja, katsomaan leffoja ja löhöilemään hyvässä seurassa. Siivoukseen en päässyt eilen illalla käsiksi, mikä oli kyllä varsin odotettavissa. Sen sijaan tein tomaattitonnikalafetakaprisoliivi-lämpimiä voileipiä uunissa ja uppouduin Lostin viimeisen kauden aloitusjaksoon. Tästä se taas lähtee. Vaikka tämän jälkeen jo väsytti armottomasti, yritin vielä johonkin puoli neljään asti opetella rockabilly-kuvioita kitaralla. Soolo pitäisi säveltää keskiviikkoon mennessä mielellään, ja kaikkea muutakin tekemistä vyöryy päälle.

Nukuin tänään melkein kahteen, enkä ole sen kummempaa tässä saanut aikaan, mutta illalla on sentään näytelmäharjoitukset kirjastolla. Roolini on vuorosanojen osalta pieni tässä vaiheessa, mutta toisaalta koko show alkaa lausumastani monologista, mikä hieman nostattaa hikeä pintaan. Hienoa päästä taas näyttelemään. Myös tulevat matkustelut innostavat: keväällä/kesällä olisi tarkoitus päätyä ainakin Karjalaan Petroskoihin, Skotlantiin ja Pariisiin. Näiltä reissuilta tulee aikanaan varmasti tännekin juttua.


Vuodatus jatkukoon myöhemmin, pitäisi varmaan syödäkin jotain...

Päivitys: enhän minä sinne näytelmäryhmään sitten jaksanutkaan lähteä, ensi kerralla sitten.

maanantai 11. tammikuuta 2010

Christopher McCandless ja vapauden kaipuu

Into the Wild (2007, suom. Erämaan Armoille) on yksinkertaisesti hieno elokuva. Se on pysäyttävä ja kaunis kuvaus romanttisesta ajatelmasta, joka on kiehtonut minua aivan lapsesta saakka: entä jos katoaisi, jättäisi taakseen koko sivistyneen, kieroutuneen yhteiskunnan ja pakenisi luonnon helmaan, takaisin yksinkertaisten arvojen pariin?
Haave katoamisesta ei ole harvinainen. Se on helpottava ajatusleikki paineita luovan elämän keskellä - mitä jos vaan lähtisin ja aloittaisin alusta? Nämä ajatukset etenevät kuitenkin vain harvoin toteuttamiseen asti, ja tuskin kovinkaan moni pyörittelee niitä edes teoreettisesti yhtä radikaaleissa muodoissa kuin elokuvan päähenkilö Christopher McCandless tai minä, Curwoodin ja Setonin vanhojen eräkirjojen parissa kasvanut menneisyysromantikko. Yleisempää on pohtia ajatusta vaikkapa ulkomaille lähtemisestä ja uuden ystäväpiirin rakentamisesta. McCandless valitsi kuitenkin yksinäisemmän tien ja lähti lopulta Alaskaan villin luonnon keskelle. Hän eli yli 100 päivää hylätyssä bussissa vanhan kaivostien varrella metsästäen ruokansa, kunnes kuoli 24-vuotiaana. Niin, tämä tarina on tosi - elokuva perustuu  John Krakauerin samannimiseen dokumentaariseen kirjaan (suom. Erämaan Armoille, WSOY 2001), Todellisen Christopherin tarina ei viihdeversiolle kalpene.
Christopher McCandless syntyi helmikuussa 1968 Kaliforniassa, josta perhe myöhemmin muutti Washingtonin läheisyyteen. Hänen isänsä työskenteli NASA:lle ja perhe menestyi taloudellisesti erinomaisen hyvin. Kaunis ulkokuori kätki kuitenkin sisälle riitoja ja erouhkauksia, ja lopulta Chrisille selvisi, että hän ja siskonsa olivat syntyneet isän ollessa vielä naimisissa toisen naisen kanssa. Chris aloitti seikkailunsa 1986  matkustelemalla USA:n halki lukion päätyttyä, palaten kuitenkin opiskelemaan syksyllä Emoryn yliopistoon. Hän menestyi opinnoissaan ja valmistui 1990 pääaineinaan historia ja antropologia, mutta oli tässä vaiheessa jo loppuun asti kyllästynyt yhteiskunnan materialistiseen luonteeseen. McCandless oli syvällisesti vaikuttunut vanhemmista kirjailijoista ja ajattelijoista kuten Jack Londonista, Tolstoista ja Thoreausta ja uskoi onnellisuuden löytyvän jostain muualta.Vapauden etsinnän aika oli tullut: Christopher lahjoitti vanhemmilta saadut 24 000 dollarin opiskelurahat hyväntekeväisyyteen ja lähti tien päälle ottaen uudeksi nimekseen Alexander Supertramp.
Seuraavien kuukausien aikana McCandless matkasi ympäri maata  vuorotellen yksinäisyyden ja uusien ihmissuhteiden välillä. Hän piti omaisuutensa minimissä, hylkäsi autonsa ja irrotti rekisterikilvet peittääkseen jälkiään. Välillä hän hankki rahaa työskennellen, välillä taas eli pitkiä aikoja rahattomana. Matkat johtivat mm. Arizonaan, Kaliforniaan ja Etelä-Dakotaan, sekä meloen alas Colorado-jokea. Mielessä kummitteli kuitenkin pitkäaikainen haave päästä Alaskaan kokeilemaan rajojaan toden teolla - elää jonkin aikaa täysin eristyksissä erämaassa, omavaraisesti ja kaukana sivilisaatiosta. Lopulta vuoden 1992 huhtikuussa Alex-nimellä esiintynyt McCandless liftasi Alaskan Fairbanksiin ja sai sieltä jatkokyydin Stampede Trailiksi kutsutulle vanhalle kaivosreitille.Kyydin antanut Jim Gallien oli huolissaan, koska pojalla ei ollut kokemusta paikallisista oloista, eikä kunnollista varustusta, edes karttaa tai kompassia. Idealistinen Christopher ei kuitenkaan luopunut aikeestaan, eikä vakuuttunut varoituksista tai paremman varustuksen välttämättömyydestä. Tämä oli viimeinen kerta, kun toinen ihminen näki McCandlessin elossa. Tieto myöhemmistä tapahtumista löytyy hänen päiväkirjastaan.


Christopher McCandless bussinsa edustalla Alaskassa. Kuva löydettiin kamerasta hänen kuolemansa jälkeen.

Kuljettuaan lumista Stampede Trailia pitkin erämaahan McCandless löysi hylätyn, metsästyssuojaksi muutetun bussin, josta hän teki majapaikkansa. Mukanaan tuomaansa riisipussia lukuunottamatta hänen piti enimmäkseen metsästää ruokansa tai kerätä se luonnosta mukanaan tuomien opaskirjojen avulla. Kokemattomuudestaan huolimatta hän onnistui kaatamaan pientä riistaa 22-kaliiperisella kiväärillään, mutta saaliin määrä vaihteli, kuten myös McCandlessin mieliala hänen päiväkirjastaan päätellen. Kerran hän onnistui ampumaan hirven, mutta epäonnistui lihan säilömisessä. Vietettyään kolme kuukautta bussissa hän päätti viimein palata sivistyksen pariin, mutta kevään edetessä sulamisvesien kasvattama joki oli tukkinut paluureitin. Jonkin matkan päässä olisi ollut ylityspaikka, mutta McCandless ei tiennyt siitä koska hänellä ei ollut alueen karttaa.
Christopher McCandless eli bussissa erämaassa yhteensä 113 päivää. Päiväkirjan viimeiset sanat "Beautiful Blueberries" on kirjoitettu 12. elokuuta 1992. Varsinaisen jäähyväisviestinsä McCandless kirjoitti Louis L'Amourin muistelmista repäistyn sivun kääntöpuolelle, kuolemaa käsittelevän runon taakse: "I've had a happy life and thank the Lord. Goodbye and may God bless you all!  Hänet löydettiin makuupussistaan kuolleena parin viikon kuluttua - ruumis painoi vain n. 30 kiloa, ja kuolinsyy oli nälkiintyminen. On esitetty myös, että myrkyllisten kasvien syöminen olisi edesauttanut hänen kohtaloaan.
Aina siitä lähtien, kun McCandlessin tarina tuli julkisuuteen ja viimeistään Krakauerin kirjan (1996) sekä Sean Pennin ohjaaman elokuvan (2007) jälkeen tapauksella on ollut suuri vaikutus ihmisiin. Stampede Trailin bussista on tullut jonkin sortin matkailukohde ja jopa viranomaiset ovat huolissaan siitä, kuinka ilmiö houkuttelee ihmisiä seuraamaan McCandlessin esimerkkiä. Monet pitävät hänen odysseiaansa typeryytenä ja hulluutena, suoranaisena itsemurhana. On myös helppo paheksua valintaa, joka tuotti suurta tuskaa hänen perheelleen; yhtäkkistä katoamista. Tämä kritiikki on tietysti osaltaan oikeutettua, mutta ainakin nuorella Christopherilla oli asennetta ja rohkeutta valita toinen elämäntapa. Kaikki ei mennyt kuten piti, mutta kenties hän ehti kokea muutamassa kuukaudessa syvemmän vapauden tunteen kuin suurin osa nykyihmisistä koko elämänsä aikana. Siinä riittää mietittävää, vaikka emme vastaaviin pakomatkoihin ryhtyisikään. Ehkä vapauden ja onnellisuuden tunteen voi löytää jo muuttamalla asennoitumistaan ympäröivään maailmaan ja pohtimalla, mitä oikeasti tarvitsemme.



 

http://www.imdb.com/title/tt0758758/
http://en.wikipedia.org/wiki/Christopher_McCandless
http://en.wikipedia.org/wiki/Into_the_Wild
http://www.christophermccandless.info/ 
http://wsoy.fi/yk/products/show/22384

lauantai 26. joulukuuta 2009

Kuopiolainen joulutervehdys

Tähän väliin ihan ideasisällöltään olematon joulupostaus. Joulunpyhiä on nyt vietetty Kuopiossa ja laiskoteltu armottomasti leffojen, kirjallisuuden ja ennenkaikkea ruoan parissa. Jospa tässä lähiaikoina saisi myös kirjoiteltua tänne laajemmin, siihen antaisivat aihetta ainakin äskettäin aloittamani Outoja Tarinoita 4 -kokoelma, sekä Tad Williamsin pari kirjaa, jotka joulupukki ystävällisesti toi minulle. Palailkaamme ja hieman myöhäiset hyvät joulut kaikille jotka tänne mahdollisesti eksyvät!