lauantai 26. joulukuuta 2009

Kuopiolainen joulutervehdys

Tähän väliin ihan ideasisällöltään olematon joulupostaus. Joulunpyhiä on nyt vietetty Kuopiossa ja laiskoteltu armottomasti leffojen, kirjallisuuden ja ennenkaikkea ruoan parissa. Jospa tässä lähiaikoina saisi myös kirjoiteltua tänne laajemmin, siihen antaisivat aihetta ainakin äskettäin aloittamani Outoja Tarinoita 4 -kokoelma, sekä Tad Williamsin pari kirjaa, jotka joulupukki ystävällisesti toi minulle. Palailkaamme ja hieman myöhäiset hyvät joulut kaikille jotka tänne mahdollisesti eksyvät!

torstai 3. joulukuuta 2009

H.P. Lovecraft - Kuiskaus Pimeässä

Tänä vuonna Jalava vastasi viimein Lovecraft-fanien toiveisiin ja alkoi julkaista Cthulhu-tarinoita uudelleen suomeksi, 15-20 vuoden tauon jälkeen. Ensimmäisenä kauppoihin ilmestynyt novellikokoelma Kuiskaus Pimeässä ja muita kertomuksia  (Kootut teokset osa 1) rakentuu pääosiltaan 1989 julkaistun alkuperäisen Kuiskaus Pimeässä -kokoelman ympärille. Mukaan on lisätty muutamia sekalaisissa kauhuantologioissa ilmestyeitä lyhyehköjä irtonovelleja: Kammottu talo (The Shunned House), Arthur Jermyn (Facts Concerning the Late Arthur Jermyn and His Family), Rotat Seinissä (The Rats in the Walls) ja Hautaholvissa (In the Vault). Sain kuitenkin hiljattain luettua nimenomaan alkuperäisen, 1989 julkaistun painoksen ilman lisäyksiä, joten käsittelen tässä nimenomaan sitä. Uusintapainoksen voi halutessaan löytää kirjakaupoista, vanhemman löytäminen on varsin vaikeaa ja huuto.netin kauppamiehet pyytävät siitä huimia summia.)

Originaali Kuiskaus Pimeässä (1989) oli aikanaan Jalavan toinen Lovecraft-kokoelma (ensimmäisenä julkaistiin Temppeli ja muita kertomuksia). Se on koostettu huomattavan klassisista ja tunnetuista Cthulhu-mytologiaan liittyvistä novelleista (tai pienoisromaaneista) ja sisältää tarinat Varjo Innsmouthin yllä (The Shadow over Innsmouth, 1931), Cthulhun kutsu (The Call of Cthulhu, 1926), Dunwichin hirviö (The Dunwich Horror, 1928) ja Kuiskaus Pimeässä (The Whisperer in Darkness, 1930). Jokainen tarinoista on pidemmästä päästä Lovecraftin tuotannossa, ja edustaa pitkälti hänen ominaisinta tyyliään degeneraatioteorioineen, muukalaisineen ja rappioromanttisine kuvauksineen. Seuraavaksi nopeat tiivistelmät novelleista (saattaa spoilata hieman):

Varjo Innsmouthin yllä -  nuori arkkitehtuurista ja sukututkimuksesta kiinnostunut mies matkustelee Uudessa Englannissa ja päätyy meren rannalle, kammottuun Innsmouth- nimiseen pikkukaupunkiin, jossa Dagonin kultti hallitsee ja ihmislaji rappeutuu. Hän pääsee perille seudun synkistä salaisuuksista ja kokee sanoinkuvaamattomia kauheuksia, jotka kurottavat lonkeronsa historian alkuhämäristä meidän aikaamme.
Klassista ja legendaarisinta Lovecraftia, lajien sekoittumista, salaisia kultteja, arkkitehtuurin tarkkaa kuvausta. Eli suurta neroutta. Tarinaa on käytetty inspiraationa esimerkiksi Call of Cthulhu-pelissä ja Stuart Gordonin Dagon- leffassa (2001).
Cthulhun kutsu - Kolmeen osaan jakautuva ja usealla eri aikatasolla liikkuva tarina kertoo dokumentaarisella otteella Francis Thurstonin suorittamista tutkimuksista. Thurston perii isoisältään aineistoa, jotka kertovat Cthulhun kulttiin liittyvistä oudoista ilmiöistä ja tapahtumista. Jatkettuaan tutkimuksia ja yhdisteltyään tapahtumia ja lähdeaineistoja toisiinsa hän ymmärtää viimein kauhean kokonaisuuden ihmiskuntaa uhkaavista suuremmista kosmisista voimista.
Lovecraftin tunnetuimmaksi novelliksi mainittu tehokas tarina. Hieno pienen budjetin mykkäfilmisovitus Call of Cthulhu ilmestyi vuonna 2005.
Dunwichin hirviö - Dunwichin vanhan ja rappeutuneen maalaiskaupungin elämä kieroutuu entisestään, kun Whateleyn perheeseen syntyy oudon nopeasti kasvava Wilbur, jonka isää kukaan ei tiedä. Kasvaessaan Wilbur tutkii salatietoa ja harrastaa tuhoisia rituaaleja, jotka hiljalleen aiheuttavat uskomattoman karmeita seurauksia.
The Dunwich Horrorin on mainittu imeneen huomattavan paljon vaikutteita Lovecraftin omalta idolilta Arthur Machenilta. Oli miten oli, kyseessä on toimiva tarina ja niinikään tärkeimpiä HPL-kertomuksia. Suuren profiilin leffaversio on tehty vuonna 1970, yleisen tavan mukaan epäuskollisena alkuperäisteokselle.
Kuiskaus pimeässä - Kirjeenvaihdon kautta tapahtuvaan kerrontaan perustuva novelli Miscatonicin yliopiston opettajasta, joka pääsee vuoristoseudulla asuvan salaperäisen rodun jäljille. Loppuvaiheessa meininki hyppää vahvasti scifin puolelle, vaikka myös kauhuelementit ja Lovecraftin perustyyli ovat läsnä. HPL Historial Society puuhaa tästä parhaillaan kokopitkää elokuvaa, tarvitseeko sanoa että hyvältä kuulostaa?
--------
Yhteenvetona vielä loppuun: Hankkikaa jompi kumpi painos käsiini ja lukekaa jos ette ole sitä jo tehneet. Erittäin hyvä paketti myös niille, jotka eivät ole vielä H.P. Lovecraftin tuotantoon tutustuneet.

keskiviikko 25. marraskuuta 2009

Kreivi Saint-Germain (Unohdettuja sankareita, osa 1)

Tällä kirjoituksella pyrin aloittamaan ties kuinka moniosaiseksi paisuvan artikkelisarjan erikoislaatuisista historian henkilöistä. Esitellyt tapaukset eivät ole normaalisti hehkutettuja sotasankareita, poliitikkoja tai kansansuosikkeja, vaan  hämärämpiä hörhöjä, alkemisteja, tuntemattoman tutkijoita, huijareita, silmänkääntäjiä ja muita maagikkoja,  aarteenetsijöitä, rikollisia, mystisiä ja pahamaineisia persoonia, merkintöjä historiankirjoituksen marginaaleista.

Kreivi Saint-Germainin kaltaisen monilahjakkuuden esittely on miltei pakko aloittaa wikipediasta lainatulla kuvauksella, joka tiivistää miehen monipuolisuuden ja nerokkaan hörhömaineen mahtavalla tavalla. Suomenkielisen wiki-artikkelin mukaan 1700-luvulla vaikuttanut Saint-Germain nimittäin oli "hovihenkilö, keksijä, seikkailija, harrastelijatiedemies, viulisti ja yleisesti mysteerinen henkilö". Lontoonkielisessä wikissä vastaava tiivistelmä taas kuuluu: a courtier, adventurer, charlatan, inventor, alchemist, pianist, violinist and amateur composer. Ja aivan kuin nämä meriitit eivät olisi yhdelle miehelle riittäneet, hän osasi kuulemma myös poistaa vikoja jalokivistä, puhui melkein kaikkia Euroopan kieliä ja oli - niin, kuolematon. Ei siis mikään aivan turha kaveri.

Saint-Germainin alkuperä ja oikea henkilöllisyys on säilynyt mysteerinä meidän aikaamme asti. Hänen on arveltu olleen esimerkiksi Portugalin juutalaisia, Transylvanian prinssin poika, Englannin todellinen kruununperijä, tai Espanjan kuninkaallista sukua. Jotkut uskoivat hänen olevan Vaeltava Juutalainen, joka kristillisen legendan mukaan tuomittiin vaeltamaan maan päällä Kristuksen toiseen tulemiseen asti. Nauttiko mies salaperäisestä maineestaan vai halusiko hän pysytellä piilossa joltain? Joka tapauksessa hän piti taustansa salassa ja oli ilmeisesti itse monien häneen liitettyjen tarinoiden alkuunpanija. Nimen Saint-Germain hän otti mahdollisesti San Germano-nimiseltä kaupungilta tai pyhimykseltä, joka tunnettiin nimellä Saint Germanus. Mikä tahansa sitten onkin totuus hänen alkuperästään, ainakin se tiedettiin, että "Kreivi" oli koulutettu ja sivistynyt, nähtävästi myös rikas.

Englantilainen taidehistorioitsija, kirjailija ja poliitikko Horace Walpole raportoi jakobiittikapinan aikaan 1745, että  Saint-Germain -nimeä käyttävä outo mies oli pidätetty, mutta päästetty sittemmin vapaaksi, vaikkakin häntä epäiltiin vakoojaksi:
The other day they seized an odd man, who goes by the name of Count St. Germain. He has been here these two years, and will not tell who he is, or whence, but professes that he does not go by his right name. He sings, playson the violin wonderfully, composes, is mad, and not very sensible. He is called an Italian, a Spaniard, a Pole; a somebody that married a great fortune in Mexico, and ran away with her jewels to Constantinople; a priest, a fiddler, a vast nobleman. The Prince of Wales has had unsatiated curiosity about him, but in vain. However, nothing has been made out against him; he is released; and, what convinces me that he is not a gentleman, stays here, and talks of his being taken up for a spy.
Yleisesti ottaen maininnat, lähteet ja tarinat Saint-Germaninista ovat hyvin hajanaisia ja ristiriitaisia, mikä toisaalta osaltaan tukee hänen mystisyyttään. Joidenkin  enemmän tai vähemmän kyseenalaisten lähteiden mukaan tietyt henkilöt olisivat tavanneet Saint-Germainin jo vuonna 1710, ja kertoneet Kreivin näyttäneen tuolloin 40-50 -vuotiaalta. Toisaalta jotkut ovat arvelleet hänen syntyneen vasta tuolloin. Saint-Germainin kerrotaan myös hurmanneen ihmisiä Pariisin hovielämässä 1740-50-luvuilla, kertomalla silminnäkijän elkein satoja vuosia vanhoista tapahtumista. Hän oli hämmästyttävän kielitaitoinen, naisiin vetoava ja kaikkitietävä - hänen uskottiin osaavan ihmeellisiä alkemian taitoja ja kerrotaan, että hän oli jakanut Ranskassa timantteja lahjaksi. Uskottiin myös, että hän oli keksinyt elämän eliksiirin salaisuudet, pysyi tämän takia muuttumattomana vuodesta toiseen ja oli elänyt näin jo satoja vuosia.  Giacomo Casanova kirjoittaa kohtaamisestaan Saint-Germainin kanssa Pariisissa vuonna 1757:
This extraordinary man, intended by nature to be the king of impostors and quacks, would say in an easy, assured manner that he was three hundred years old, that he knew the secret of the Universal Medicine, that he possessed a mastery over nature, that he could melt diamonds, professing himself capable of forming, out of ten or twelve small diamonds, one large one of the finest water without any loss of weight. All this, he said, was a mere trifle to him.
 Ranskassa viettämänsä ajan jälkeen Saint-Germainin kerrotaan matkustaneen Alankomaiden ja Englannin kautta Venäjälle, missä jotkut väittävät hänen järjestelleen Katariina Suuren valtaannousua. Tulevina vuosina hänen kerrotaan ostelleen maata Belgiassa ja muuttaneen siinä ohessa rautaa kullaksi. Tämän jälkeen Kreivi katosi yli kymmeneksi vuodeksi, mutta jatkoi 1770-luvulla ilmestymisiään eri maiden hoveihin, useita eri nimiä käyttäen. Viimein vuonna 1784 "kuolematon kreivi" kohtasi loppunsa - ainakin kirkonkirjojen mukaan. Viimeiset hetkensä ihmemies oli elänyt saksalaisen prinssin suojeluksessa köyhtyneenä ja sairaana.

Legenda ei kuitenkaan loppunut tähän: Useat ihmiset väittivät tavanneensa Saint-Germainin hänen väitetyn kuolemansa jälkeen. Hänen kerrottiin mm. neuvotelleen Venäjän keisarinnan kanssa 1785 tai -86 ja ilmestyneen 1793 Pariisissa kuninkaan rakastajattaren mestaushetkellä. Kokonaan oma lukunsa ovat teosofien ja muiden esoteerikkojen väitetyt kohtaamiset Saint-Germainin kanssa 1800- ja 1900-luvuilla. Kreivistä tuli kuolemansa jälkeen salatiedon kannattajien myyttinen sankari, ja tämä perinne on vahvasti sekoittunut hänestä saatuun kuvaan. Huimimmissa visioissa Saint-Germain on nähty esimerkiksi Merlinin, Platonin, Kolumbuksen  ja Atlantiksen muinaisen ylipapin reinkarnaationa.

Kuka Kreivi Saint-Germain oikeasti oli? Huijari, Paroni Münchausenin ylittävä valehtelija, suuri tiedemies ja nero, jonkin Euroopan valtion hallitsijasuvun jälkeläinen vai todellinen ihmeidentekijä? Huijausta tai ei, ainakin hänen maineensa oli jotain elämää suurempaa. Kukapa ei haluaisi tulla tunnetuksi valistusfilosofi Voltairen sanoin "miehenä joka ei koskaan kuole ja joka tietää kaiken".

Lisää aiheesta:

http://en.wikipedia.org/wiki/Count_of_St._Germain
http://fi.wikipedia.org/wiki/Kreivi_Saint-Germain
http://koti.mbnet.fi/minerv/kreivi_st_germain.htm
http://www.teosofia.net/artikkelit/kreivi_de_saint.htm
http://www.kirjasto.sci.fi/germain.htm
http://www.profilingtheunexplained.com/forums/index.php?showtopic=4548
http://www.teosofia.net/artikkelit/kreivi_de_saint.htm
http://en.wikipedia.org/wiki/Wandering_Jew

Huomautus pilkunviilaajille: Ristiriidat vuosilukujen yms. suhteen verrattuna lähdeaineistoon ovat mahdollisia, koska aiheeseen liittyvä infomaatio on hyvin sekavaa ja yksityiskohdiltaan vaihtelevaa. Täysin yhteneviä selostuksia kreivin elämänvaiheistä on harvassa, ja tuskin nekään ovat millään tapaa luotettavia. Mutta eihän Saint-Germainista ollut yhtenevää faktatietoa edes hänen omilla aikalaisillaan...



Susimiehen paluu - The Wolfman (2010)


Amerikkalaisen kauhuelokuvan näkyvin trendi on tällä hetkellä raivoisa tarve tehdä uusintaversioita vanhoista klassikoista. Tämä on toisaalta ymmärrettävää, sillä omaperäisistä ideoista alkaa varmasti tulla pula, ja legendojen nimellä ratsastaminen varmistaa tuotot kohtuullisen tehokkaasti. Näin ollen olemme saaneet nähtäväksemme uudet näkemykset mm. sellaisista pätkistä kuin Halloween, Friday the 13th, Amityville Horror, The Omen, Hills Have Eyes ja The Texas Chainsaw Massacre. Tuloillaan ovat esimerkiksi uusi Nightmare on Elm Street ja Hellraiser. Lopputulokset vaihtelevat laadultaan: parhaimmillaan saadaan aikaan varsin toimivia päivitettyjä näkemyksiä jotka tuovat hyvällä tavalla jotain uutta tarinaan, pahimmillaan taas alkuperäinen tunnelma on vesitetty täysin.

Alkuperäinen The Wolf Man (1941) on iskevällä nimellä varustettu Universalin kauhuklassikko, varmaankin kaikkien aikojen legendaarisin ihmissusileffa, eikä näin ollen ole yllätys että päivitetty versio oli jonkun mielestä tarpeen. Hieman yllättävää on se, että projekti vaikuttaa melkoisen lupaavalta. Julkaisijana on niinikään alkuperäinen Universal, tarinaa ei ole yritetty esimerkiksi päivittää nykyaikaan tai muuttaa teinikauhuiluksi, vaan luvassa on ehtaa viktoriaanista goottiromantiikkaa, synkällä tyylillä varustettuna. Trailerin (jota on ehditty esittää Suomessakin leffateatterissa) perusteella mieleen nousee harvinaisen onnistunut Bram Stokerin Dracula (1992), eikä tämä johdu vähiten molemmissa leffoissa näyttelevästä, aina yhtä mainiosta Anthony Hopkinsista. Näyttelijälista on muutenkin mielenkiintoinen, mukana ovat mm. Hugo Weaving (LOTR, Matrix, V for Vendetta), Benicio Del Toro (Che, Sin City, Traffic) ja Emily Blunt. Ohjaajana toimii Joe Johnston (Hidalgo, Jurassic Park III). Tarina kertoo rajusti tiivistäen amerikkalaisesta miehestä (Toro), joka palaa 1800-luvun lopulla sukunsa kotimaahan Englantiin veljensä kadottua  ja joutuu osalliseksi ihmissuden kirouksesta. Ensi-ilta on Suomessa 12.2.2010.

Tunnelmallisempi ja tarinavetoisempi traileri löytyy täältä: http://www.youtube.com/watch?v=7jcRgPdEVkE

 Toinen traileri tästä: http://www.youtube.com/watch?v=PVKyeMQcUNY


tiistai 24. marraskuuta 2009

Kull-remake?

Lähiaikojen massiiviseen Robert E. Howard -leffojen tulvaan liittyy näköjään myös remake Kull the Conquerorista (1997, arvostelu aiemmassa Howard-leffojen artikkelissa ). Tuskin tarvitsee sanoa, että kyseessä on erittäin hieno uutinen. Toivottavasti leffa tehdään hyvin, eikä kyseessä ole mikään pikkubudjetin  dvd-projekti. Nähtäväksi jää myös, kuka tohtii astua Kevin Sorbon saappaisiin.


Asiasta on Suomessa uutisoinut ainakin Findance (ja otsikko on tietysti taattua laatua):

http://www.findance.com/uutiset/9535/kullin-paluu-varmistui

torstai 19. marraskuuta 2009

Näin sitä siirryttiin blogspottiin

En ollut tyytyväinen vuodatus.netin käytettävyyteen, joten päätin kokeilla tätä blogspottia vuorostaan. Hyvältä vaikuttaa, kopioin myös vanhan blogin esittelykelpoisimmat kirjoitukset tänne.

maanantai 2. marraskuuta 2009

Robert E. Howard -leffat (osa 2, 1997-2011)

Artikkelin ensimmäinen osa (1961-1996) löytyy tästä.

Kun Conan-innostus laantui 80-luvun huipun jälkeen, kului yli 10 vuotta ennen kuin seuraava Howardin hahmoihin ja tarinoihin perustuva leffa saatiin ulos. Taustalta löytyivät 1980-luvun lopulla kaavaillut suunnitelmat kolmannesta Conan-leffasta, joka kuitenkin kaatui Schwarzeneggerin haluttomuuteen palata rooliin. Kymmenen vuoden päästä Conan the Conqueror -nimiseksi suunniteltu leffa viimein toteutettiin, mutta pääosaan valittu Kevin Sorbo (iki-ihana Hercules -sarja) ei ollut halukas astumaan Arnoldin saappaisiin uutena Conanina. Tästäpä johtuen päähenkilö vaihdettiin toiseksi Howardin luomaksi barbaarisankariksi, Kulliksi (aikuisviihdeassosiaatiot voidaan sentään lopettaa lyhyeen toteamalla, että nimi lausutaan englantilaisittain 'Kall'). Syntyi Kull Valloittaja, tyypillinen 90-luvun budjettifantasia, joka on jäänyt pitkälti historian hämäriin - ja valitettavasti ehkä aivan syystäkin.


Kull the Conqueror (1997)


"By this Axe, I Rule!" 
Kevin "Hercules" Sorbon tähdittämä Kull the Conqueror on yllättävänkin kiinnostava leffa siksi, että juoneen on otettu hyvin runsaasti Howard-vaikutteita. Elokuvan Conan-tausta aiheuttaa jopa hämmennystä, sillä 80-luvulta periytyvän käsikirjoituksen perusta on itse asiassa haettu Conan-romaanista The Hour of the Dragon. Muita vaikuttimia ovat olleet Kull-novelli By this Axe, I Rule ja Conan-novelli The Phoenix of the Sword (joka on muokattu versio edellisestä). Lopputulos on siitä erikoinen, että kyseessä ei ole siis suoranainen Kull-filmatisointi, vaan pääasiassa Conan-lähteistöstä muokattu leffa, jonka päähenkilö on kuitenkin Kull. Tämä ei kuitenkaan häiritse aivan niin paljon kuin voisi luulla, koska hahmot ovat Howardin tarinoissakin hyvin samanhenkisiä, vahvoja barbaaritaustaisia sotureita, jotka nousevat alakastista kuninkaiksi.
No, itse leffaan.

Alussa alhaista syntyperää oleva soturi Kull nousee kuninkaaksi surmaamalla seonneen hallitsijan. Tämän jälkeen sekoillaan hieman vallan ja naisten kanssa, ja kuningattareksi ujuttautuu paha noita, joka hoitelee Kullin pois päiväjärjestyksessä yhdessä vallanhimoisen päällikön kanssa. Kull lähtee seurueensa kanssa metsästämään myyttistä Valkan henkäystä, jonka avulla hän yrittää tehdä noidan mailmanvalloitussuunnitelmat tyhjiksi. En ole lukenut The Hour of The Dragonia, mutta juonitiivistelmän perusteella elokuva todella perustuu siihen.


Arskan veroista mahtibarbaaria ei Kevinistä saa edes hyvällä tahdolla...

Lopputulos on fantasiaseikkailu arvosanalla "lajissaan ihan ok"; leffa on sinänsä kohtuullisen viihdyttävä mutta kärsii juonen tietyistä typeryyksistä, kehnoista erikoistehosteista ja tv-sarja -tyylisestä tuotannosta. Kun näkee Kevin Sorbon heilumassa kurjien tehosteiden keskellä hevimusiikin säestyksellä, mieleen tulee ennenkaikkea hieman aiemmin tuotettu Hercules- tv-sarja pidennetyllä jaksolla, ei mikään massiivinen Conaniin verrattava leffa. Sorbo on ehkä myös bodattunakin hieman liian hentorakenteinen ja neitimäinen Howardin novelleissa kuvailluksi lähes yli-inhimilliseksi barbaariksi. Vaikka mestariteoksesta ei voida todellakaan puhua, uskaltaisin silti suositella tätä ennakkoluulottomille fantasian ystäville. Edes kohtuullisia miekka & magia -leffoja kun on tunnetusti harvassa. Ja hei, löytyyhän tästä sentään Tia Carrere tuomassa naiskauneutta! Saatavuus dvd:llä voi Suomessa valitettavasti olla heikonlainen, tv:stä tämä on joskus tullut.

Ohjaus: John Nicolella Käsikirjoitus: Robert E. Howard, Charles Edward Pogue
Pääosissa: Kevin Sorbo, Tia Carrere, Thomas Ian Griffith

---------------------------------------------------------------------------------------------


Solomon Kane (2009)


Tiettyjä lyhytelokuvia, pelejä ja tv-sarjoja lukuunottamatta vierähti taas yli kymmenen vuotta, että suuren budjetin Howard-tarina saatiin tuotantoon. Itselleni erityisen merkittävän tästä tekee se, että kyseessä on leffa Solomon Kanesta, pimeyden voimia vastaan taistelevasta historian seikkalijasta ja omasta suosikistani Howardin sankarihahmojen joukossa. Kanea on aiemmin käsitelty novellien lisäksi sarjakuvien muodossa. Saa nähdä tuleeko tämä Suomeen teattereihin ja jos tulee, niin milloin. Pääosassa patsastelee James Purefoy, joka tunnetaan Rome-sarjasta (roolia kaavailtiin aiemmin kuulemma Highlanderin legendaariselle ryppyotsalle Christopher Lambertille, ah mikä mielikuva) ja ohjaajana/käsikirjoittajana toimii kohtuullisen noviisi Michael J. Bassett, jonka taustalta löytyy aiemmin mm. sotaa ja kauhua sekoittava Deathwatch. Myös jo Conan Barbaarissa nähty Max von Sydow on mukana, ja musiikin on säveltänyt Klaus Badelt (mm. Pirates of Caribbean).

Tarina kertoo 1500-luvun miekkamiehestä ja soturista Solomon Kanesta, joka sotii ensin Afrikassa, tekee kauheuksia ja tuomitsee samalla sielunsa helvettiin. Hän voi kuitenkin vielä hyvittää tekonsa elämällä lopun elämänsä ilman väkivaltaa. Solomon palaa kotiin Englantiin, mutta ajautuu pian taisteluun yliluonnollisten voimien kanssa. Juoni ei ole suoraa Howardia vaikka tiettyjä elementtejä alkuperäisistä tarinoista löytyykin, vaan se pyrkii selittämään sankarin taustat. Ilmeisesti jatko-osia on jo kaavailtu, mutta lienee liikaa toivoa että nykyisenä rasisminpelkoisena aikakautena pystyttäisiin ainakaan alkuperäisiä Afrikka-seikkailuja siirtämään uskollisesti valkokankaalle. Kane-tarinat kun eivät ole nykynäkökulmasta mitään aivan ihanteellisia sankarikertomuksia, vaan imperialismin ja rotu-stereotypioiden sävyissä kirjoitettuja aikansa tuotteita.
Traileri jätti kaksijakoisen fiiliksen, toisaalta visuaalinen sävy oli ilahduttavan synkkä ja tyylikäs, ja leffa vaikutti kerrassaan viihdyttävältä. Toisaalta aina yhtä kriittiset tietokone-efekteillä kikkailut arveluttavat cgi-"balrogeineen" ja muine demoneineen. Ymmärrettävistä syistä myös Van Helsing-vertailut ovat pinnassa. Katsotaan, sanoi lääkäri - innolla tätä kuitenkin odotan. Kunnon arvostelu on varmasti tulossa aikanaan, ensi-ilta on jenkeissä nyt marraskuun alussa.
Ohjaus: Michael J. Bassett Käsikirjoitus: Michael J. Bassett, Robert E. Howard Musiikki: Klaus Badelt
Pääosissa: James Purefoy, Max von Sydow, Rachel Hurd-Wood, Pete Postlethwaite

-------------------------------------------------------------------------------------------
Pitkien taukojen jälkeen on leffamaailmassa jälleen nähtävissä hämmentävän suuri Robert E. Howardiin liittyvä trendi. Kun 90-luvulla julkaistiin vain yksi Howardiin perustuva elokuva ja 2000 -luvulla ei yhtään täyspitkää ennen Solomon Kanea,  on vuosille 2009-2011 kaavailtu peräti viittä eri Howard-filmatisointia! Tämä ylittää reippaasti jopa 80-luvun huippukauden. Julkaisuvuodet voivat toki muuttua, imdb:n mainitsemat ovat luultavasti huomattavasti liian optimistiset. Seuraavaksi lyhyet katsaukset tuleviin projekteihin.

Conan - Red Nails (2009?)

Red Nails-novelliin (1936) perustuva animaatioelokuva, jossa ääninäyttelijöinä toimivat mm. Ron Perlman ja Mark Hamill. Tuotantoaikataulu on ilmeisesti venynyt ja paukkunut, mutta toiveita on tämän ulos saamiseksi lähiaikoina.


Red Sonja (2010)

Hollywoodin remake-mania on ottanut omakseen myös vanhan kunnon bikinibarbaarittaren, ja tuloksena on Robert Rodriguezin luotsaama uusintatuotanto 80-luvun roskaklassikko Red Sonjasta. Brigitte Nielsenin on korvannut Rose McGowan (mm. Planet Terror) ja ohjaajana toimii kotimaiselta kalskahtava Douglas Aarniokoski. Koska alkuperäinenkin leffa perustui enemmän barbaarisarjakuviin kuin Howardin tarinoihin venäläisestä seikkailijattaresta, jatkaa tämä varmaankin samoilla linjoilla. Paljon kertoo se, että vanhalle kirjailijalle ei ole imdb:ssä annettu edes mainintaa, ja konseptin luojaksi mainitaan Roy Thomas. Ei olla kuitenkaan liian tarkkoja, luvassa voi olla varsin hienoa meininkiä.


Bran Mak Morn (2010)

Leffaprojekti, joka perustuu Howardin fantasia-seikkailutarinoihin skottilaisten piktien viimeisestä kuninkaasta Bran Mak Mornista, ei voi olla muuta kuin lupaava ja äärimmäisen mielenkiintoinen. Pitää jälleen kerran toivoa, että alkuperäinen henki ja tyylikkyys osattaisiin säilyttää.


Conan (2011)

Myös legendaarinen Conan Barbaari on päätynyt uusintakäsittelyyn. Ohjaajana toimii Marcus Nispel ja joidenkin lähteiden mukaan luvassa olisi alkuperäisille tarinoille uskollisempaa menoa. Saas nähdä, lisätietoja odotellessa.


Vultures (2011)

Vultures of Wahpeton -tarinaan perustuva leffaprojekti. Ja mikä mielenkiintoisinta, kyseessä on tällä kertaa miekan ja magian sijaan lännentarina teksasilaisesta pyssymiehestä Steve Corcoranista.


Loppuhuomautukset:
Artikkelissa vaille tarkempaa käsittelyä jäivät TV-sarjat Conan The Adventurer (1992-93) ja Conan (1997-98), sekä 17 minuutin lyhytelokuva Casonetto's Last Song (2003). Näihin saatetaan palata joskus määrittelemättömässä tulevaisuudessa.

Robert E. Howardin tarinoihin perustuvien elokuvien lisäksi on julkaistu myös huomionarvoinen elämäkerrallinen elokuva kirjailijasta itsestään. Dan Irelandin ohjaamaa The Whole Wide World (1996) -leffaa tähdittävät Vincent D'Onofrio ja Renée Zellweger, ja se kertoo Howardin ja Novalyn Pricen romanssista. Arvostelua tästä saattaa tulla myöhemmin, kunhan hankin pätkän jostain katsottavaksi.

tiistai 27. lokakuuta 2009

Robert E. Howard -leffat (osa 1, 1961-1996)

Nyt kun innostusaste mahdollistaa tiiviin julkaisutahdin, niin täytyy käyttää tilanne hyödykseen. Jo jonkin aikaa on pyörinyt mielessä tehdä jonkinlainen yhteenveto miekka & magia -maestro Robert E. Howardin tarinoihin perustuvista leffoista (Howardin varsinaisesta tuotannosta tulossa lisää tarinointia myöhemmin). Siispä tuumasta toimeen: 

Pigeons from Hell (1961, Thriller s01e36)

Ensimmäinen imdb:n Howardille kreditoima julkaisu ei ole leffa, vaan Boris Karloffin isännöimän kauhu- TV-sarjan episodi. Käsittelen sitä kuitenkin hieman tarkemmin pioneeriaseman ja yleisen kiinnostavuuden takia. Pigeons from Hell -novelli julkaistiin alunperin Weird Tales -lehdessä vuonna 1938; suomeksi se on ilmestynyt Markku Sadelehdon toimittamassa kokoelmassa Outoja Tarinoita 1 (nimellä Kyyhkyt helvetistä). Tarina sijoittuu fantasiamaailmojen sijaan Yhdysvaltoihin, kuten suuri osa muistakin Howardin novelleista. Näitä lännennovelleja vain ei ole suomennettu samassa määrin kuin hänen sword&sorcery -materiaaliaan. Tyylilajina on kuitenkin varsinaisesti kauhu, tarkemmin sanottuna syvän etelän zombie-perinne. Koska ainakin alkuperäinen novelli oli viihdyttävä ja Tv-sovituksen kehutaan olevan laadukas, tämä pitäisi jostain hankkia katsottavaksi. Lisää juttua varmaan tulee jos tässä missiossa onnistun.


Conan the Barbarian (1982)



Klassikko, jonka itse tosin näin ensimmäistä kertaa vasta pari vuotta sitten. Arnold Schwarzeneggerin läpimurtorooli ja takuulla tunnetuin Howardin teksteihin perustuvista leffoista. Sävyltään kohtuullisen synkkä, hyvin väkivaltainen ja outokin, pitäisi katsoa tämä nyt alkuperäisiä novelleja lukeneena uudestaan niin saisi varmaan enemmän irti. Ei ilmeisesti perustu kuitenkaan suoraan mihinkään vanhaan Conan-tarinaan, vaikka kohtauksia ja tapahtumia on otettu sieltä täältä. Kai tästä voisi sanoa, että kuuluu yleissivistykseen. Hyvin saatavilla dvd:nä myös Suomessa.
Juonesta sen verran, että kyseessä on pohjimmiltaan perinteinen kostotarina, jotka tietysti ovat mitä toimivimpia lähtökohtia leffanteolle. Conanin perhe tapetaan pahan velhon toimesta ja lapsi myydään orjaksi. Aikuistuessaan Conanista tulee mahtava soturi, ja hän lähtee kostoretkelle Thulsa Doomia ja pahaa käärmekulttia vastaan.

Ohjaus: John Milius Käsikirjoitus:  Robert E. Howard (alkup. tarinat), John Milius, Oliver Stone Musiikki: Basil Poledouris
Pääosissa: Arnold Schwarzenegger, James Earl Jones, Max Von Sydow


Conan the Destroyer (1984)


Conan ja kaverit veneretkellä

Edellisen lapsiystävällisempi ja tavallaan viihteellisempi jatko-osa. Synkkyyttä ja väkivaltaa on karsittu, mutta mukana ovat edelleen hurjat 80-luvun efektit ja kivikasvoiset näyttelijänsuoritukset. Muskelimies Conan on edelleen katkera menettämistään ihmisistä, ja henkiinherätystoiveita hyväksikäyttämällä hänet saadaan mukaan ryöstöretkelle velhon linnaan. Siinä sivussa vaarannetaan maailman kohtalo ja muuta kivaa. Arnold on lihaksineen vedossa ja sinänsä lupaava juoni soljuu eteenpäin. Kevyttä kasarifantasiahömppää. Mukana myös eräs maailman pelottavimmista naisista(?), Roger Mooren viimeisestä Bond-leffastakin tunnettu laulaja Grace Jones. Leffaa on saanut tarjouskorista parhaimmillaan hintaan 3e ja rapiat, joten mikään harvinaisuus ei ole tämäkään Suomessa.

Ohjaus: Richard Fleischer Käsikirjoitus: Robert E. Howard (alkup. tarinat), Roy Thomas, Gerry Conway, Stanley Mann Musiikki: Basil Poledouris
Pääosissa: Arnold Schwarzenegger, Grace Jones, Wilt Chamberlain, Mako


Red Sonja (1985)


Miekkailutaito on tie naisen sydämeen

Red Sonja ei sinänsä perustu Robert E. Howardin tarinoissa esiintyvään hahmoon, vaan Roy Thomasin ja Barry Windsor-Smithin sen pohjalta kehittelemään sword&sorcery-henkiseen sarjakuvasankariin, eräänlaiseen naispuoliseen Conaniin. Juoni on lähtökohdiltaan kuin suora feminiininen versio ensimmäisestä Conan-leffasta: tytön perhe tapetaan, hänestä kehittyy loistava miekkailija, ja löydettyään sopivan kumppanin hän kohtaa vihollisensa - joka muuten on taas velho/noita - uudestaan. Mukaan on tietysti sekoitettu myös mystinen esine, jolla voi tehdä ties mitä ihmeitä. Brigitte Nielsen keikistelee niukoissa vaatteissa ja Arnold piirittää häntä niinikään taitavana miekkailijana, Lord Kalidorina. Kyllähän tämä roskaleffojen ystävää viihdyttää, vaikka kriittisesti elokuvataiteen asteikolla varmaan kuraa onkin. Niin ja Morriconen musiikitkin löytyvät.

Ohjaus: Richard Fleischer Käsikirjoitus: Clive Exton, George MacDonald Fraser, Robert E. Howard (alkup. hahmo) Musiikki: Ennio Morricone
Pääosissa: Brigitte Nielsen, Arnold Schwarzenegger, Sandahl Bergman




Red Sonjan jälkeen 80-90-luku tarjosi meille vain aiheeseen liittyviä TV-sarjoja ja videpelejä, kunnes alunperin vuodelle 1987 kaavailtu kolmas Conan-projekti saatiin julkaisuun 1997 - tosin selkeästi muuttuneena päähenkilöä myöten...


(jatkuu osassa 2, jossa mm. Kull the Conqueror, Solomon Kane ja tulevia projekteja)

Oktagoni (osa 1)

Aloitetaanpa novellienkin julkaisu täällä, kaiken myötähäpeän uhalla. Tässä eräs vanhan kauhukirjallisuuden innoittama ja sen tyyliä imitoiva, Sumiaisiin sijoittuva, vakavan ja parodian välillä häilyvä tuotos vuodelta 2008. Tai siis tarkemmin sanoen sen alku. Tarinaa ei ole vielä kirjoitettu loppuun, mutta ehkäpä joskus. Kirjoittaessa huomasi tietyt ongelmat tekstin muodostamisessa, kun on tehnyt luovaa tekstintuottamista niin vähän viime vuosina. Ehkäpä ulosanti muuttuu ajan kanssa jouhevammaksi.

Oktagoni

Luku 1. Georg Markovin muistiinpanot


Kirjoitan nämä rivit kasvavan mielenheikkouden vallassa Vihijärvellä sijaitsevassa pienessä ja pystyyn lahoavassa piilopaikassani. Olen tullut tieni päähän tässä maailmassa, mutta ennen kuin luovutan minua suurempien voimien edessä, toivon voivani selittää jotain minua kohdanneista tapahtumista jälkipolville. Sillä on kohtuullista, että joku, edes yksikin elävä sielu, voi todistaa niistä kammottavista ja synkistä mysteereistä, jotka minua kohtasivat Kuokanniemellä viidestoista heinäkuuta 1898. Tiedän, että tämä yö on viimeiseni, siispä tartun kynään heikentynein sormin ja yritän kuvailla asioita niin seikkaperäisesti kuin suinkin pystyn nykyisessä tilassani. Samalla osa minusta elättelee vielä turhaa toivoa, että pimeyden lävistettyä tajuntani herään hulluudestani ja tajuan kaiken olleen hourailua.

Synnyin Helsingissä lokakuun lopulla vuonna 1875, ja vanhemmat ristivät minut Georg Johannes Markoviksi. Kuten nimestänikin voidaan päätellä, sukuni on kotoisin Luoteis-Venäjältä. Isäni muutti Suomeen muutama vuosi ennen syntymääni hoitamaan kirjanpitäjän tehtäviä Helsinkiin. Hänen voidaan katsoa nousseen korkealle syntyperäänsä nähden; sukuni oli alunperin köyhää väkeä, mutta isäni tutustui oikeisiin ihmisiin oikeaan aikaan, ja sai hyviä työtehtäviä venäläishallinnon virkamiehiltä. Oma tarinani kutoutuu tiukasti isäni menestykseen. Kun olin yhdeksäntoista, hän esitteli minut Ivan Abramoville, eräälle monista Suomen Suuriruhtinaanmaassa toimineista tsaarin asiamiehistä. Herra Abramov oli yli kuusissakymmenissä oleva, puoliksi kaljuuntunut herrasmies, yleväkäytöksinen mutta sisimmältään lämmin, kuten Äiti Venäjän yläluokkaan kuuluvan miehen pitääkin. Hänen kaltaistensa miesten pääasiallisena toimenkuvana oli valvoa Lutherin oppia kannattavien seurakuntien ja niiden pappien toimintaa maaseudulla. Seurakunnissa nimittäin piili vakava uhka valtakunnan yhtenäisyydelle: erioppisten ja Ruotsiin päin kallellaan olevien kirkonmiesten valta rahvaaseen oli pelottavan suuri, eikä kapinamielialan kylväminen ollut lainkaan harvinaista. Abramovin toiminta-alueeksi oli määrätty kovin kaukaiselta vaikuttava, mutta ympäristönä otollinen alue Savon rajamailta.

Minun täytyy myöntää, että Abramovin sydämellisyys ja ylevä suoraselkäisyys tekivät minuun vaikutuksen heti ensitapaamisella. Illanvieton mittaan kulutimme runsaasti vodkaa, ja lopulta isäni otti puheeksi suunnitelmansa minua odottavasta tulevaisuudesta koulun penkillä, ja lopulta hänen seuraajanaan virastotyössä. Abramov kuunteli kiinnostuneena, mutta hänen lopullinen mielipiteensä hämmästytti meitä aluksi melkoisesti. Hänen mukaansa teoreettinen koulutus ei tarjonnut yhtä hyvää pohjaa menestykselle kuin suora käytännön tutustuminen valtakuntamme toimintaan. Tätä toteamusta seurasi ehdotus, joka lopulta mullisti koko elämäni ja aikanaan, monen käänteen kautta johti nykyiseen tuhooni. Sillä tuossa hämärässä helsinkiläisessä juhlasalissa Abramov ehdotti, että lähtisin hänen mukaansa pohjoiseen tietynlaisen oppipojan ja avustajan roolissa. Kun olisin toiminut hänen assistenttinaan tarpeeksi monta vuotta, olisi minulla hyvät mahdollisuudet edetä hänen suosituksiensa avulla hyvinkin merkittäviin työtehtäviin. Olin miehen hyväsydämisyydestä hyvin otettu, olihan tavatonta että hänen kaltaisensa korkea-arvoinen isänmaanystävä soisi tällaisen mahdollisuuden mitättömälle pikkuvirkamiehen pojalle. Vaikka jokin tunnistamaton sisimmässäni sai minut epäröimään, sinetöi isäni innostus ja kiitosten tulva kohtaloni. Kahta viikkoa myöhemmin lähdin matkalle kohti Savon sydänmaita, mistä myöhemmin siirryimme länteen Rautalammin ja Laukaan seurakuntien alueelle.

Huomasin pian uuden elämäni erinomaisen kiinnostavaksi ja haastavaksi. Hallitsijan asialla liikkuvina saimme osaksemme ylhäistä kohtelua, eikä meidän tarvinnut kärsiä puutteesta vaatimattomimmissakaan pikkukylissä. Ystävystyimme myös Abramovin kanssa entistä paremmin, ja pian hän huomasi kiinnostukseni syvällisempiä ajattelurakenteita kohtaan. Abramov itse oli hyvin oppinut mies, ja kävimme hänen kanssaan erittäin kiintoisia keskusteluja niin aristoteliseen filosofiaan kuin fysiikan ja tähtitieteen aloihin liittyen. Opin enemmän kuin olisin koskaan kuvitellut yliopiston penkillä oppivani, myös paljon sellaista mistä oppineet usein vaikenevat. Abramov ei nimittäin ollut perinteisen kapeakatseinen ajattelija, vaan osasi antaa arvoa myös oppirakenteille, joita voitaisiin omasta mielestään kaikkitietävien yliopistomiesten keskuudessa kutsua jopa roskaksi ja huuhaaksi. Opiskeluvuosinaan Pietarissa hän oli perehtynyt esimerkiksi heprealaiseen numerologiaan, Eliphas Levin tuotantoon, ruusuristiläisyyteen, Paracelsuksen oppeihin ja mystisen maineen omaavaan vanhaan teokseen nimeltä Corpus Hermeticum. Kun varovaisesti tiedustelin, mitä hän ajatteli näistä epäsovinnaisina pidetyistä opeista ja yleisesti salatiedon olemuksesta, Abramov totesi että "oikean" tiedon rajat ovat hänen mielestään nykyään liian tiukasti määritellyt. Itse olin ajatellut samoin aina siitä asti, kun perehdyin koulussa tieteen uusimpiin, hämmentäviin tuloksiin. Miksi olisi luultavaa, että ihminen nytkään tietäisi lopullista totuutta? Olihan asioita jotka olivat kokonaan luonnontieteellisen tutkimuksen ulkopuolella. Näihin ajatuksiin, joita usein iltaisin pohdimme, sain järkyttävän vahvistuksen neljä vuotta sen jälkeen, kun olin lähtenyt Abramovin mukaan.

Tuona käänteentekevänä vuonna 1898 olimme juuri siirtäneet toimintamme pääpaikan Rautalammilta Laukaan pitäjään, ja istuskelimme tapamme mukaan pienessä, mutta mukavassa asuinhuoneistossamme keskustellen Amerikassa vellovista levottomuuksista, kotimaan tapahtumista kuten venäläistämisohjemasta ja muista mieltämme kiehtoneista aiheista, kun ovelle kolkutettiin. Sisään astui asiamies, joka kertoi tuovansa tärkeää kirjettä Tsaarin uskotulle asiamiehelle I. Abramoville. Tässä ei sinänsä ollut mitään erikoista: oppi-isäni sai päivittäin monenlaisia kirjeitä, joissa yleensä valitettiin täysin tyhjänpäiväisistä asioista ja pyrittiin turhia ilmiantoja tekemällä saavuttamaan etuja venäläisiltä vallanpitäjiltä. Kun tutkin Abramovin reaktioita hänen avatessaan tätä uusinta kirjettä, huomasin kuitenkin että kyseisessä tapauksessa oli jotain erityisen kiinnostavaa. Hän vaipui nopeasti ajatuksiinsa ja antoi innokkaisiin kysymyksiini vain lyhyitä, jopa hieman ärtyneitä vastauksia. Pian tämän jälkeen hän totesi menevänsä levolle, ja huomasin heti vanhemman ja paljon kokeneen ystäväni olevan poissa tolaltaan. Onnekseni - tai epäonnekseni - sain uteliaisuudelleni kuitenkin nopeasti tyydytystä, sillä huomasin avatun kirjeen unohtuneen lipaston päälle.

Sinä toukokuisena kevätyönä luin tuon kirotun kirjeen kynttilän kelmeässä valossa.


jatkuu...

Kadonnutta motivaatiota etsimässä

Ajattelinpa vaan kertoa että huh huh kun meinaa kämpällä jumittaminen ottaa vallan. Sunnuntain jälkeen olen käynyt ainoastaan kerran ulkona kaupassa, ja nytkin oon kahden vaiheilla jaksanko lähteä bassotunnille. Tekisi mieli hypätä linja-autoon ja matkustaa ihan muualle. Tai sitten vaan istua täällä ylhäisessä yksinäisyydessä, katsella leffoja, kirjoitella, soitella ja mietiskellä. Huomenna kuitenkin alkaa taas hässäkkä: poistomyynti, seminaari, bänditreenit. Let's see what happens.

maanantai 26. lokakuuta 2009

Suur-Suomen kirjallisuutta: painiskelua gradunaiheen kanssa

Nyt sain sen viimein tehtyä: lähetin hieman myöhässä seminaariryhmälle luonnoksen uudesta gradunaiheestani. Viimeinkin sain karistettua Pehr Kalmin teologian, hyötyajattelun ja väitöskirjat niskastani! Kandintyössä aloitettu aihe olisi sinänsä ollut erittäinkin hyvä, mutta ei minua henkilökohtaisesti tarpeeksi kiinnostava. Kun motivaatio on muutenkin ollut hakusassa enemmän tai vähemmän, olisi ruotsinkielisten väitöskirjojen ja muiden 1700-luvun yliopistotekstien tutkiminen ollut minulle todellinen turmion tie. Uuden aiheen taustat ovat kaikessa epätieteellisyydessään nerokkaat: Boris Hurtan Portti-lehdessä 4/2008 ilmestynyt artikkeli "Perma- Suomen heimon Atlantis" sai minut viimein yhdistämään päässäni jo vuosia pyörineet ideat tutkimusaiheeksi. Näin saan toteutettua haaveeni vanhan kaunokirjallisuuden tutkimuksesta ja yhdistettyä siihen gööttiläisyyttä, heimoaatetta, huuhaa-pohjaisia teorioita muinaisuudesta. Eli siis kaikkea omasta näkökulmastani kiinnostavaa. Laitetaan täbän vielä sellaisenaan tarkempi aiheenesittely, jonka väsäsin:


Tutkimukseni pääasiallisina teemoina toimisivat heimoaate ja sen ilmenemismuodot, nationalistissävytteiset historiakäsitykset ja niiden levittäminen kansan pariin 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Lähdeaineistona toimisi tuon ajan viihteellinen fiktiivinen kirjallisuus, esimerkiksi nuorisolle suunnatut seikkailukirjat. Pääkysymykseksi nousisi näin pohdinta siitä, miten fiktiiviset kirjat ja lukemistot osallistuivat kansallisromanttisen ja ”suursuomalaisen” historiakäsityksen edistämiseen ja kuinka nämä nationalistiset sävyt tuotiin esiin fiktion keinoin. Millainen oli näiden kirjojen luoma kuva suomalaisten ja suomensukuisten kansojen historiasta ja millaiselle pohjalle tuo kuva oli rakennettu?

Tutkittavan kirjallisuuden valinnan suhteen on aiheen tarkka rajaaminen tärkeää. En ole vielä tehnyt selkeitä valintoja tämän suhteen, mutta todennäköiseltä näyttää, että ainakin vuoden 1950 jälkeen julkaistut romaanit jätän lähdeaineistoni ulkopuolelle. Aiheeni kannalta kiinnostavan kirjallisuuden julkaisuajankohdat ovat nykyisen tietämykseni mukaan seurailleet melko tiiviisti aatteellista ilmapiiriä. Paitsi aatteellisia, myös kirjallisia taitekohtia ovat kansallistunteen kannalta merkittävät jaksot kuten sortokaudet, itsenäistyminen ja Suur-Suomi-aatteen kultakausi. Jatkosodan jälkeen suurta Suomea ajanut ideologia menetti suurimman osan edellytyksistään, ja aihetta käsittelevästä kirjallisuudestakin tuli ilmeisesti epämuodikasta. Kuitenkin vielä 1948 julkaistiin selkeästi tutkimukseni piiriin kuuluvaa kirjallisuutta. Ajallisen alkupisteen määrittely on vaikeampaa ja lopulliset suuntaviivat muodostuvat luultavasti vasta kirjallisuuden huolellisen läpikäynnin jälkeen. Alustavana vaihtoehtona voisi pitää Suomen itsenäistymistä, jonka aikoihin heimoaate eli vahvana, ja johon luonnollisesti liittyi vahvana kansallisen identiteetin rakentaminen. Vanhempaakin lähdeaineistoa voisi kuitenkin sopivissa tilanteissa käyttää.

Esimerkkinä pitkälle viedystä ja vahvasti heimoaatteellisesta tematiikasta voi mainita muinaista idässä sijainnutta Perman (Bjarmia, Bjarmland) valtakuntaa käsittelevän tai sivuavan ajanvietekirjallisuuden. Ajatus muinaisesta suomensukuisesta valtakunnasta toimi innoittajana paitsi mm. Akateemiselle Karjala-Seuralle, myös lukuisille kirjailijoille. Nämä suuren menneisyyden kuvaukset liittyvät suoraan myös 1600-luvun gööttiläiseen historiankirjoitukseen. Osa tarinoista oli tavanomaista historiallista kerrontaa, mutta mielikuvituksellisimmissa teoksissa heimoaate yhdistyi vanhoissa seikkailukirjoissa yleiseen kadonnut maailma –teemaan: Venäjän arktisille alueille eksyvä seikkailija löytää suomensukuisen, kalevalaisen valtakunnan viimeisen, eristyneen linnakkeen. Muinaista Permaa kuvattiin kirjoissa suureksi, voimakkaaksi ja rikkaaksi.

Aiemmin hieman samoja teemoja on tutkinut esimerkiksi Osmo Jussila, joka Suomen historian suuret myytit –kirjassa tutkii suomalaiskansallista historiankirjoitusta ja sitä, kuinka kansamme historiallista identiteettiä on luotu ja muokattu. Luonnollisesti tärkeänä osana tutkimusta ovat myös merkittävimmät kansallismielistä historiakuvaa luoneet teokset, kuten Aarno Karimon Kumpujen Yöstä –sarja (1929-32). Pyrin myös tutustumaan heimoaatteeseen liittyvään propagandatyyliseen tietokirjallisuuteen.

Alustavia esimerkkejä aiheeseeni liittyvästä fiktiokirjallisuudesta:

- Aarno Karimo: Kumpujen yöstä (1929-1932)

- Apso Uramo: Perman vallan perijä (1929)

- Lempi Jääskeläinen: Kvenlannin hurtta (1944)

- Kalle Rae: Kilpajuoksu kultajoelle (1946), Taistelu kultajoesta (1946)

- J.V.Wainio: Perman jousi (1948)

- Väinö Pelkonen: Vihaan ja rakastan – Historiallinen romaani Perman häviön ajalta (1948)

- L. Valakivi: Tarsan kuudes kolonna (1941), Tarsa ja pakoluolan salaisuus (1941)

(kirjalista käytännössä suoraan portti-lehden artikkelista, toim. huom.)

tiistai 13. lokakuuta 2009

Kirjaston poistomyynti ja sen ihanuudet

Eilen eli maanantaina alkoi Lahdessa hartaasti odottamani kirjaston poistomyynti. Olin paikalla noin 10.05, ja kuka tietää mitä helmiä menetin noiden muutaman minuutin aikana (myynti alkoi siis kymmeneltä). Mukaan tarttui kuitenkin varsin mainio saalis, rahaa kului 24 euroa eilen + 2 euroa tänään kun kävin vielä varmuuden vuoksi tarkistamassa paikan täydennysten varalta. Suuret kiitokset Johannalle, joka jaksoi sietää minua kun juoksentelin hullunkiilto silmissä hyllykköjen seassa, kuunteli ymmärtäväisesti selityksiäni kirjallisuudesta, laskeskeli kahmimieni opusten hintoja ja jopa auttoi kirjakuorman kantamisessa. Poistin myynnistä siis seuraavat teokset:

- Fan-sarjasta Philip José Farmer: Lordi Tyger 2e

ja Clark Ashton Smith: Viimeinen hieroglyfi 2e ( seuraavana päivänä, omistan tämän jo mutta oli pakko ostaa kahdella eurolla toinen kappale kun oli niin hyväkuntoinen)

- Lovecraft: Temppeli ja muita kertomuksia 2e - Reissun todellinen jackpot, näitä on todella vaikea löytää ja huuto.netissäkin maksetaan melkoisia hintoja

- Tolkienin Hobitti 2e

- Berben: Salaliitto Hitleriä vastaan ( operaatio Valkyrie jne.) 2e

- Myytillisiä tarinoita 2e - Tämä lainattiin Konneveden kirjastosta kun olin pikkupoika ja pääsin tutustumaan kummitusjuttujen maailmaan. Kyllä pelotti ja osa jutuista on jäänyt mieleen pysyvästi.

- Jule Verne: Kapteeni Nemo 1e

- Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi 1e

- Tad Williams: Velhon oppipoika ja Kruununperillinen 1e/kpl - Viimein sain täydennettyä kolmen miekan sarjaa osilla 1&2

- Hilamaa & Varjus: Reggae! Jamaikan pop 1959-1997 1e

- Pehr Kalm: Matka Pohjois-Amerikkaan 2e

- Hinkkanen & Ekholm (toim.): Science Fiction 1e - scifi-kirjallisuudesta hyvänoloinen tietokirja.

- Muinaisten kulttuurien arvoitukset 2e - Suuri kuvitettu tietokirja

- Gannander: Mythologica Fennica (näköispainos) 2e

- 10 kpl Tieteen kuvalehtiä yht. 1e

- Yngwie Malmsteen: Live! -cd 1e

Nyt vaan raivaamaan hyllytilaa ja odottelemaan Jyväskylän poistomyyntiä, joka alkaa 28. päivä tätä kuuta :) Ja Jyväskylästä puheenollen, bussi lähtee alle tunnin päästä eikä millään huvittaisi matkustaa sinnepäin. Onneksi viikon päästä takaisin ja... Tukholmaan! Lisää aiheesta myöhemmin.

lauantai 10. lokakuuta 2009

Boris Hurtan tuotantoa

Boris Hurtta on suorastaan rikollisen kiinnostava tapaus suomalaisen kirjallisuuden kentässä - ainakin minun kaltaiselleni lukijalle. Niille, joille nimi ei ole ennestään tuttu mainittakoon, että kyseessä on entinen poliisi joka on 80-luvulta lähtien julkaissut kymmeniä novelleja mm. Portti-lehdessä, kirjoittanut useita kauhu-, tieteis-, ja seikkailuromaaneja ja toimittanut suomalaisia Lovecraft-pastisseja sisältävän kokoelman Kultainen Naamio. Tarkempaa tietoa ja (suppeaa) listausta tuotannosta löytyy mm. http://fi.wikipedia.org/wiki/Boris_Hurtta ja fi.risingshadow.net/index.php

Sain äskettäin luettua loppuun Hurtta-kokoelman "Vuoden pimein päivä", joka sisältää kohtuullisen monipuolisen katsauksen miehen novellituotantoon. Jonkin aikaa sitten viimeistelin myös romaanin Lumen tuloa ei voi estää, joten nyt voisi olla hyvä aika purkaa hieman ajatuksia näistä teoksista.

Vuoden pimein päivä - Yön ja hämärän tarinoita (Turbator 2007)

Turbatorin kustantama kokoelma tarjoaa 8 novellin laajuisen kattauksen Hurtan novelleja - pääasiassa kauhua, mutta myös scifiin ja fantasiaan kallistuvia, sekä uudempia että vanhempia. Sisältö näyttää seuraavalta (ja tähän jonkinasteinen spoiler alert):

Kuningatar Lilan pääkallo - 1900-luvun alkuun sijoittuva, maukkaan oikeaoppisesti vanhaan tyyliin kirjoitettu siirtomaa-ajan kauhukertomus, jossa päähenkilönä legendaarinen kirjailija H. Rider Haggard (Kuningas Salomon kaivokset). Vanhan kirjallisuuden ystävälle tyylinsä puolesta eräs mieluisimmista yllätyksistä tässä kokoelmassa ja loistava avaus. Valitettavasti ei kuitenkaan kanna aivan loppuun saakka.

Keltaisen virran vesi - Myöskin vanhahtavaan tyyliin kirjoitettu hieman erikoisempi historiallinen tarina, jossa päähenkilönä Fu Manchu -kirjojen kirjoittaja Sax Rohmer. Hurtta sekoittaa hauskalla tavalla Rohmerin fiktiota kirjailijan tosielämään. Itämaista mystiikkaa, jännitystä ja kieroutunutta ruokaan liittyvää kerrontaa.

Haudattomat - Toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan ja eurooppalaiseen vanhaan yliopistokaupunkiin sijoittuva novelli, joka sekoittaa kommunismia, keskiaikaisen kaupungin juutalaisghettojen tunnelmaa ja islamilaista mystiikkaa. Todella tunnelmallinen alkupuolisko latistuu kuitenkin loppua kohti ja groteski finaali jättää hämmentyneen olon.

Jäätalvi - Näppärä Scifi-henkinen tutkielma joka sivuaa maailmanloppua, eristäytyneisyyttä ja yksinäisyyttä. Asioita käsitellään pienen mittakaavan ja henkilöhahmojen kautta eikä pääpointti ole tieteiskuvaston "realistisessa" hyödyntämisessä. Tämä onkin piristävän erilainen lähestymistapa esimerkiksi useimpiin efekteillä kuorrutettuihin katastrofielokuviin verrattuna. Tällaiselle anti-foliohattumiehelle, jolle scifi ei kovin laajasti ole tuttua, tämä upposi paremmin kuin monet muut vastaavat tuotokset.

Paholaisen aivot - Kuten kokoelman esittelytekstissä todetaan, tässä on jotain samaa kuin Da Vinci-koodissa (tai Enkeleissä ja demoneissa - kuitenkin novelli on kirjoitettu ennen näitä): Vatikaanissa tapahtuvia projekteja, kieroileva kardinaali, mystinen esine historian hämäristä jne. Kerrassaan kiehtova aihe, jota olisi voinut kehitellä pidemmällekin. Valitettavasti taaskaan ei päästä aivan huipennukseen, vaan hyvät ainekset laimennetaan jotenkin mystisesti. Siltikin suositeltava lukukokemus.

Vuoden pimein aika - Näyte Hurtan kirjojenmetsästysnovelleista, jotka tuovat mieleen enemmän tai vähemmän Perez-Reverten Yhdeksännen portin ja siitä tehdyn Johnny Depp-leffan. Näitä olisi mukava löytää enemmänkin. Kirottuja kirjoja ja historiaan ulottuvia salaisuuksia. Ah.

Sininen Enkeli - Erittäin hauska yllätys. Country-musiikin ja nykyajan cowboy-meiningin maailmaan sijoittuva klassinen tarina, jossa muusikot myyvät sielunsa ja meininki on katossa. Lukekaa itse - niin kliseistä, mutta samalla hyvin kerrottua ja suupielet ylöspäin vetävää.

Tautimies - Esittelyn mukaan tämä novelli on käännetty englanniksikin, ja käännöstyön mainitaan olleen työläs. Novellin luettuani en ihmettele tätä sekuntiakaan. Erittäin runsasta sanoilla leikittelyä sisältävä tarina tuo mieleen ensimmäisenä Vihreä Maili -leffan (niin, Kingin kertomukseenhan se alunperin perustuu, mutta originaalia en ole edelleenkään lukenut). Kun tietynlaisen kieli poskessa -tyylin kanssa pääsee sinuiksi, on lyhyehkö novelli kestonsa ajan toimiva. Lopullinen kohtaaminen sairaalassa on kuitenkin jo hieman liian karrikoitu tarinan potentiaaliin nähden.


Hurtan kerrontatyyli vaihtelee novellien välillä jopa hämmästyttävän paljon. Mies osaa sujuvasti niin maukkaan vanhahtavan Arthur Conan Doyle -tyylisen kerronnan kuin modernin sanoilla pelailun, ja kaiken siltä väliltä. Oikeastaan vasta tämä kokoelma sai tajuamaan hänen kirjallisen monipuolisuutensa ja laajan asiantuntemuksensa kirjallisuuden ja historian saralla. Eräs merkillepantavista piirteistä on myös sujuva suomalaisuuden yhdistäminen mitä monipuolisimpiin mystisiin ja historiallisiin aiheisiin. Toisaalta kauhukuvasto osataan myös melkoisen sujuvasti yhdistää suomalaiseen ympäristöön.

Kaikesta tästä huolimatta on silti muistettava että kyse on fantasiasta, eikä kaikkea pidä lukea liian kirjaimellisesti, uskottavuusmittari jatkuvasti koetuksella. Asiat lyödään moneen kertaan kunnolla yli ja lähestymistapa on usein kierolla tavalla humoristinen, varsinkin moderneimman tyylisissä tarinoissa. Jos tämä ei ole ongelma, jokaisesta tämänkin kokoelman novellista pystyy nauttimaan.

Suurimpia heikkouksia monissa kokoelman tarinoista on tietynlainen antikliimaksisuus. Alkuun tunnelma on suorastaan käsinkosketeltavan tiheä ja innostava, mutta loppua kohti se hiipuu - loppuratkaisu saattaa olla töksähtävän outo, irrallinen ja jopa tunnelman tappava. Nerokkaita ainesosia ei yhdistellä ja kehitellä tarpeeksi pitkälle, vaan ne riisutaan mystiikasta ja kiehtovuudesta liian varhain. Tietysti tarinoiden lyhyt pituuskin tuo omat rajoitteensa. Etenkin puhtaimmissa kauhutarinoissa on nähtävissä myös sama ongelma kuin lähestulkoon useimmissa kauhuleffoissa: kun kauheudet ja hirviöt lopulta tuodaan näyttämölle, tunnelma romahtaa. Leffan alkuosan ajan mielikuvitusta kiehtonut, kuiskaten kerrottu legenda huipentuukin ruudulle vyöryvään tietokoneörkkiin, joka muistuttaa mielen painajaisten sijaan lasten kumisia lelu-ukkoja. Hieman spoilaten todettakoon että nämä ongelmat ovat läsnä hieman liiankin selvästi kahdessa tarinassa(jotka puutteistaan huolimatta ansaitsevat arvosanan erittäin hyvä): Kuningatar Lilan pääkallossa ja Haudattomissa. Aivan upeasti rakennettu historiallinen tarina ja vanhojen kummituslegendojen luoma jännite purkautuukin lattialla pomppivaan hampaitaan louskuttelevaan kalloon tai kirurginveistä henkienvaltaaman ruumiin äärellä heiluttelevaan kommunistitoveriin. Veri lentää ja onhan se kai kauheaa, mutta entäs sitten?

Kokonaisuutena Vuoden pimein päivä on kuitenkin erittäin suositeltava kokoelma kaikille kauhun ystäville. Kaikki novellit luki mielellään, ja osa niistä jää varmasti pyörimään mielessä pitkäksi aikaa. Nyt vain lisää Hurtan tuotantoa etsimään.


Lumen tuloa ei voi estää (Jalava 1991)

Sain noin kuukausi sitten jonkinlaisen ahaa-elämyksen kun tajusin, että Hurtan romaaneja on sangen laajasti lainattavissa kirjastoista. Olin jostain internetin syövereistä jo aiemmin lukenut juttua tästä kyseisestä kirjasta, joten päätin sen viimein poistaa luettavaksi. Faktat ovat seuraavat: Lovecraftille kumartava romaani, jonka tapahtumapaikkana on suomalainen peräkylä omituisine asukkaineen. Kaikki kliseet tarjoillaan eteen häpeilemättä - löytyy korpimökin rauhaan pakeneva kirjailija, jolla on perheongelmia ja taipumusta juomiseen. Löytyy lovecraftiaaniset epäsikiöt, joita on vuosien ajan kasvanut metsissä ja jotka harjoittavat muinaisia uskontoja. Unohtamatta tietenkään ihmisuhreja. Löytyy vaaroista varoittava vanha mies. Ja löytyy naishahmo joka on jotain kahden maailman väliltä, ja romanttinen jännite. Liian hyvää ollakseen totta, vai jotain sanoinkuvaamattoman typerää?

Jos jotain on muistettava tähän kirjaan tartuttaessa, niin se on oikea asenne. Hyvänen aika, viihdettähän tämä on eikä mitään filosofista korkeakirjallisuutta! Sitä ihanaa roskaa joka ammentaa kuvastonsa vanhoista lukemistolehdistä ja ihmisille kaikkein mieluisimmista arkkityypeistä. Sellaisena sitä on myös luettava, sopivan rennolla mielellä ja sopivassa mielentilassa. Ja näin kirja myös tekee tehtävänsä: viihdyttää ja huvittaa kestonsa ajan ja jää mieleen kummittelemaan hauskana kuriositeettina. Päähenkilöt ovat huvittavia mutta rakastettavia idiootteja, Hurtan kirjoitustyyli on sujuvaa ja humoristista, ja lähtökohdat tarinalle ovat herkulliset. Eikö se ole lähes todennäköistä, että degeneroituneita, väkivaltaisia metsäihmisiä löytyy Härmän syrjäisimmistä kolkista? Asian voi todeta helposti jo ajamalla johonkin pikkukylään ja käymällä yhdellä paikallisessa räkälässä.

Liiat odotukset nurkkaan, kieli poskeen ja lainaamaan! Juhlan arvoista on jo pelkästään se, että tällaista kirjallisuutta julkaistaan. Täytynee ottaa luettavaksi myös Hurtan muut kauhuromaanit Elävien ja kuolleiden kesä, sekä Käärmeet ja tikapuut

-------

Loppuun vielä lyhyt maininta kolmannesta lukemastani Hurtta-kirjasta. Viime joululomalla perehdyin kirjaston poistomyynnistä ostamaani Rommelin kulta (1994) -kirjaan, joka on 50-luvun hengessä kirjoitettu veijariromaani suomalaisten seikkailuista Afrikassa natsien kulta-aarteen jäljillä. Kirosanat lentävät, naiset kaatuvat ja pahikset kuolevat. Aitoa oikeaa, vanhanaikaista ja häpeilemätöntä seikkailukirjallisuutta, pakko suositella. Hurtan muita samantyylisiä teoksia ovat Farukin jalokivi (1997, julkaistu Hurtan oikealla nimellä Tarmo Talvio) ja Tangerin isokala(2000), jotka pitäisi myös hankkia ja lukea kunhan ehtisi.

torstai 8. lokakuuta 2009

Lokakuisia tunnelmia

Yritetäänpä saada tänne nyt viimein lisää tekstiä. Lontoon ja Dublinin reissu syyskuun loppupuolella meni oikein mukavasti; paljon tuli nähtyä ja erittäin paljon jäi näkemättä. Olisi häväistys yrittää kirjoittaa reissusta enemmän näin levottomassa mielentilassa, joten yritän tulevaisuudessa saada tänne kunnon kuvallisen reportaasin. Sen verran kuitenkin mainittakoon että kävin Lontoossa katsastamassa mm. Westminster Abbeyta ulkopuolelta (sisälle oli aivan törkeä pääsymaksu), seikkailin Chinatownissa ja British Museumin muumiotkin tuli nopeasti vilkuiltua. Ehdittiin myös Leicester Squaren Odeon-leffateatteriin tsekkaamaan Dorian Gray, joka Suomeen tulee nähtävästi vasta vuoden lopussa jos silloinkaan. Mutta kuten totesin, enemmän tästä kaikesta myöhemmin.

Kirjoitan tätä Lahdesta, johon taas kerran saavuin eilen. Päivä on ollut hieman liiankin aurinkoinen ottaen huomioon sen tosiasian, että käyttämäni atk-pöytä sijaitsee suoraan ikkunan edessä. Se tietää siristelyä, häikäisyä ja päänsärkyä. Kun olin aikani tuskailtuani kyllästynyt kärvistelyyn, laitoin virustutkan testaamaan konetta, vedin nahkatakin päälle ja suuntasin Lahden kaupunginkirjastoon päättäväisin mielin. Hankin kirjastokortin ja pääsin viimein kunnolla hyödyntämään kyseisen kirjaston varsin kattavaa kauhu-osastoa.

Mukaan tarttui viimein Lovecraftin Kuiskaus Pimeässä -kokoelma, jonka lukemista olen tähän asti säästellyt. Nyt kuitenkin voi olla koikea aika lukea miehen suurimmat klassikot kuten Call of Cthulhu, Shadow over Innsmouth ja The Dunwich Horror. Odotan jo innolla. Lainasin myös Viiltokuvia-nimisen kokoelman suomalaisia kauhunovelleja (sisältää mm. Boris Hurttaa), sekä Haudantakaisia-kokoelman, joka on ollut kiikarissa jo pitkään. Varsin mielenkiintoinen kooste sisältää novelleja mm. Bram Stokerilta, J. Sheridan Le Fanulta ja - kas kas - Lovecraftilta. Parina tulevana päivänä on reilusti aikaa näihin perehtyä. Kirjoitan lisäarviota sitten myöhemmin.

Palailkaamme.

keskiviikko 2. syyskuuta 2009

Pyhän keihään legenda, osa 1.

Vuoden 2008 joulukuussa pääsin viimein toteuttamaan reissun Wieniin. Huuhaa-meininkiin painottuneet museoreissuni olivat aiemmin suuntautuneet mm. Pariisiin, jossa kävin suu vaahdossa läpi Da Vinci-koodissa esiintyneitä paikkoja ja näyttelyesineitä. Miksi sitten Wieniin? Olin jo useamman vuoden ajan halunnut päästä käymään Hofburgin linnassa sijaitsevassa aarrekammiossa, jossa säilytettiin salaliittoteorioiden, pseudotieteen, legendojen ja kaiken sortin hämäryyden piirissä sangen tärkeää esinettä: lähes Graalin maljan veroista mystistä pyhäinjäännöstä, eli Longinuksen keihästä. Tai erästä, jota väitetään sellaiseksi.



Palataan aluksi 2000 vuotta taaksepäin ja käsitellään tarinan taustoja. Legenda Pyhästä Keihäästä pohjautuu alunperin Raamattuun ja Jeesuksen ristiinnaulitsemiseen liittyviin tapahtumiin, kuten monet muutkin suurimmat pyhäinjäännöstarinat. Johanneksen Evankeliumi kertoo meille seuraavaa:
Silloin oli valmistuspäivä. Jotta ruumiit eivät jäisi ristille sapatiksi - ja tuo sapatinpäivä oli erityisen tärkeä - juutalaiset pyysivät Pilatukselta, että ristiinnaulittujen sääriluut rikottaisiin ja ruumiit otettaisiin alas. Niinpä sotilaat tulivat ja rikkoivat sääriluut ensimmäiseltä ja sitten toiselta Jeesuksen kanssa ristiinnauitulta. Mutta kun he tulivat Jeesuksen kohdalle ja näkivät, että hän oli jo kuollut, he eivät rikkoneet hänen sääriluitaan. Yksi sotilaista sen sijaan lävisti keihäällä hänen kylkensä, ja siitä vuoti heti verta ja vettä.
Se, joka tämän näki, on todistanut siitä. Hänen todistuksensa on tosi, ja hän tietää puhuvansa totta, että tekin uskoisitte. Tämä tapahtui, jotta toteutuisi raamatunkohta: "Älköön häneltä luuta rikottako." Toinen raamatunkohta taas sanoo: "He katsovat häneen, jonka ovat lävistäneet." (Joh 19:31-37)
Otetaan kyljen lävistämiseen liittyvä kohta tähän vielä englanniksi vertailun vuoksi, sen verran olennainen se on aiheemme kannalta.
"But one of the soldiers with a spear pierced his side, and forthwith came there out blood and water." (John 19:34, King James Bible)
Ottaen huomioon, että lopputuloksena on eräs suurimmista kristillisistä pyhäinjäännöslegendoista, lähtökohdat ovat aika vaatimattomat. Miten näistä muutamista riveistä muotoutui aikojen saatossa salaliittoteorioissa, elokuvissa, kirjoissa ja sarjakuvissa moneen kertaan lainattu Longinuksen keihään tarina?
Kuten huomaamme, Raamatussa ei mainita edes keihästä määrittävää nimeä Longinus, vaan Jeesuksen kyljen lävistävä mies on kokonaan nimetön rivisotilas. Seuraavaksi meidän täytyykin perehtyä apokryfiseen kirjallisuuteen, eli Raamatun kirjoituskokoelman ulkopuolelle jätettyihin alkukristillisiin kirjoituksiin. "Pilatuksen teot"-niminen kirjoituskokonaisuus, jonka tarkkaa kirjoitusajankohtaa ei tiedetä, tunnetaan mm. keskiaikaisesta latinankielisestä Nikodeemuksen evankeliumista. Se keskittyy Pontius Pilatuksen toimintaan ja käsittelee häntä puolustelevaan sävyyn. On arveltu, että teksti on ehkä syntynyt Egyptin koptilaisen kirkon piirissä (koptilaiset pitivät Pilatusta pyhänä). Pilatuksen teoissa kuvattu ristiinnaulitsemiskertomus perustuu Luukkaan evankeliumiin, mutta sisältää myös vaihtoehtoisia aineksia.
...me tiedämme nähneemme, että hän sai iskuja ja hänen kasvoilleen syljettiin, ja sotilaat laittoivat hänelle orjantappurakruunun ja hän sai tuomion Pilatukselta, ja hänet ristiinnaulittiin pääkallonpaikassa kahden varkaan kanssa, hänelle annettiin etikkaa sienestä ja sotilas Longinus lävisti hänen kylkensä keihäällä... (ote Nikodeemuksen evankeliumista (Pilatuksen teot) jakeesta 16:7)
Longinukseen on liitetty legendoissa myös evankeliumien lausahdus "Tämä mies oli todella Jumalan poika!", ja hänen ympärilleen kasvaneet legendat johtivat lopulta pyhimysasemaan katolisessa kirkossa. Longinuksen kerrottiin kääntyneen kristityksi ristiinnaulitsemisen jälkeen ja kokeneen marttyyrikuoleman. Pietarinkirkosta löytyy jopa hänen patsaansa.
Legenda itse keihäästä alkoi toden teolla kasvaa vasta kauan ristiinnaulitsemistapahtumien jälkeen. Catholic Encycplopedian mukaan keihäs nousi seuraavan kerran esille Jerusalemissa käyneen pyhiinvaeltajan Piancenzan Antoniuksen kertomuksissa 570-luvun tienoilla. Antonius kertoo nähneensä Siion-vuorella sijainneessa kirkossa Kristuksen käyttämän piikkilankakruunun ja keihään, jolla häntä oltiin pistetty kylkeen. Tämän jälkeen Pyhästä Keihäästä alkoi esiintyä mainintoja yhä useammin, ja myyttinen maine sen ympärillä alkoi kehittyä.

Seuraavassa osassa käsittelen myöhäisantiikin ja keskiajan mainintoja keihäästä ja käyn nopeasti läpi tunnetuimmat vaihtoehdot "oikeaksi" Pyhäksi Keihääksi. Myöhemmissä osissa jatkan ehdokkaiden tarkemmalla käsittelyllä.