tiistai 27. lokakuuta 2009

Oktagoni (osa 1)

Aloitetaanpa novellienkin julkaisu täällä, kaiken myötähäpeän uhalla. Tässä eräs vanhan kauhukirjallisuuden innoittama ja sen tyyliä imitoiva, Sumiaisiin sijoittuva, vakavan ja parodian välillä häilyvä tuotos vuodelta 2008. Tai siis tarkemmin sanoen sen alku. Tarinaa ei ole vielä kirjoitettu loppuun, mutta ehkäpä joskus. Kirjoittaessa huomasi tietyt ongelmat tekstin muodostamisessa, kun on tehnyt luovaa tekstintuottamista niin vähän viime vuosina. Ehkäpä ulosanti muuttuu ajan kanssa jouhevammaksi.

Oktagoni

Luku 1. Georg Markovin muistiinpanot


Kirjoitan nämä rivit kasvavan mielenheikkouden vallassa Vihijärvellä sijaitsevassa pienessä ja pystyyn lahoavassa piilopaikassani. Olen tullut tieni päähän tässä maailmassa, mutta ennen kuin luovutan minua suurempien voimien edessä, toivon voivani selittää jotain minua kohdanneista tapahtumista jälkipolville. Sillä on kohtuullista, että joku, edes yksikin elävä sielu, voi todistaa niistä kammottavista ja synkistä mysteereistä, jotka minua kohtasivat Kuokanniemellä viidestoista heinäkuuta 1898. Tiedän, että tämä yö on viimeiseni, siispä tartun kynään heikentynein sormin ja yritän kuvailla asioita niin seikkaperäisesti kuin suinkin pystyn nykyisessä tilassani. Samalla osa minusta elättelee vielä turhaa toivoa, että pimeyden lävistettyä tajuntani herään hulluudestani ja tajuan kaiken olleen hourailua.

Synnyin Helsingissä lokakuun lopulla vuonna 1875, ja vanhemmat ristivät minut Georg Johannes Markoviksi. Kuten nimestänikin voidaan päätellä, sukuni on kotoisin Luoteis-Venäjältä. Isäni muutti Suomeen muutama vuosi ennen syntymääni hoitamaan kirjanpitäjän tehtäviä Helsinkiin. Hänen voidaan katsoa nousseen korkealle syntyperäänsä nähden; sukuni oli alunperin köyhää väkeä, mutta isäni tutustui oikeisiin ihmisiin oikeaan aikaan, ja sai hyviä työtehtäviä venäläishallinnon virkamiehiltä. Oma tarinani kutoutuu tiukasti isäni menestykseen. Kun olin yhdeksäntoista, hän esitteli minut Ivan Abramoville, eräälle monista Suomen Suuriruhtinaanmaassa toimineista tsaarin asiamiehistä. Herra Abramov oli yli kuusissakymmenissä oleva, puoliksi kaljuuntunut herrasmies, yleväkäytöksinen mutta sisimmältään lämmin, kuten Äiti Venäjän yläluokkaan kuuluvan miehen pitääkin. Hänen kaltaistensa miesten pääasiallisena toimenkuvana oli valvoa Lutherin oppia kannattavien seurakuntien ja niiden pappien toimintaa maaseudulla. Seurakunnissa nimittäin piili vakava uhka valtakunnan yhtenäisyydelle: erioppisten ja Ruotsiin päin kallellaan olevien kirkonmiesten valta rahvaaseen oli pelottavan suuri, eikä kapinamielialan kylväminen ollut lainkaan harvinaista. Abramovin toiminta-alueeksi oli määrätty kovin kaukaiselta vaikuttava, mutta ympäristönä otollinen alue Savon rajamailta.

Minun täytyy myöntää, että Abramovin sydämellisyys ja ylevä suoraselkäisyys tekivät minuun vaikutuksen heti ensitapaamisella. Illanvieton mittaan kulutimme runsaasti vodkaa, ja lopulta isäni otti puheeksi suunnitelmansa minua odottavasta tulevaisuudesta koulun penkillä, ja lopulta hänen seuraajanaan virastotyössä. Abramov kuunteli kiinnostuneena, mutta hänen lopullinen mielipiteensä hämmästytti meitä aluksi melkoisesti. Hänen mukaansa teoreettinen koulutus ei tarjonnut yhtä hyvää pohjaa menestykselle kuin suora käytännön tutustuminen valtakuntamme toimintaan. Tätä toteamusta seurasi ehdotus, joka lopulta mullisti koko elämäni ja aikanaan, monen käänteen kautta johti nykyiseen tuhooni. Sillä tuossa hämärässä helsinkiläisessä juhlasalissa Abramov ehdotti, että lähtisin hänen mukaansa pohjoiseen tietynlaisen oppipojan ja avustajan roolissa. Kun olisin toiminut hänen assistenttinaan tarpeeksi monta vuotta, olisi minulla hyvät mahdollisuudet edetä hänen suosituksiensa avulla hyvinkin merkittäviin työtehtäviin. Olin miehen hyväsydämisyydestä hyvin otettu, olihan tavatonta että hänen kaltaisensa korkea-arvoinen isänmaanystävä soisi tällaisen mahdollisuuden mitättömälle pikkuvirkamiehen pojalle. Vaikka jokin tunnistamaton sisimmässäni sai minut epäröimään, sinetöi isäni innostus ja kiitosten tulva kohtaloni. Kahta viikkoa myöhemmin lähdin matkalle kohti Savon sydänmaita, mistä myöhemmin siirryimme länteen Rautalammin ja Laukaan seurakuntien alueelle.

Huomasin pian uuden elämäni erinomaisen kiinnostavaksi ja haastavaksi. Hallitsijan asialla liikkuvina saimme osaksemme ylhäistä kohtelua, eikä meidän tarvinnut kärsiä puutteesta vaatimattomimmissakaan pikkukylissä. Ystävystyimme myös Abramovin kanssa entistä paremmin, ja pian hän huomasi kiinnostukseni syvällisempiä ajattelurakenteita kohtaan. Abramov itse oli hyvin oppinut mies, ja kävimme hänen kanssaan erittäin kiintoisia keskusteluja niin aristoteliseen filosofiaan kuin fysiikan ja tähtitieteen aloihin liittyen. Opin enemmän kuin olisin koskaan kuvitellut yliopiston penkillä oppivani, myös paljon sellaista mistä oppineet usein vaikenevat. Abramov ei nimittäin ollut perinteisen kapeakatseinen ajattelija, vaan osasi antaa arvoa myös oppirakenteille, joita voitaisiin omasta mielestään kaikkitietävien yliopistomiesten keskuudessa kutsua jopa roskaksi ja huuhaaksi. Opiskeluvuosinaan Pietarissa hän oli perehtynyt esimerkiksi heprealaiseen numerologiaan, Eliphas Levin tuotantoon, ruusuristiläisyyteen, Paracelsuksen oppeihin ja mystisen maineen omaavaan vanhaan teokseen nimeltä Corpus Hermeticum. Kun varovaisesti tiedustelin, mitä hän ajatteli näistä epäsovinnaisina pidetyistä opeista ja yleisesti salatiedon olemuksesta, Abramov totesi että "oikean" tiedon rajat ovat hänen mielestään nykyään liian tiukasti määritellyt. Itse olin ajatellut samoin aina siitä asti, kun perehdyin koulussa tieteen uusimpiin, hämmentäviin tuloksiin. Miksi olisi luultavaa, että ihminen nytkään tietäisi lopullista totuutta? Olihan asioita jotka olivat kokonaan luonnontieteellisen tutkimuksen ulkopuolella. Näihin ajatuksiin, joita usein iltaisin pohdimme, sain järkyttävän vahvistuksen neljä vuotta sen jälkeen, kun olin lähtenyt Abramovin mukaan.

Tuona käänteentekevänä vuonna 1898 olimme juuri siirtäneet toimintamme pääpaikan Rautalammilta Laukaan pitäjään, ja istuskelimme tapamme mukaan pienessä, mutta mukavassa asuinhuoneistossamme keskustellen Amerikassa vellovista levottomuuksista, kotimaan tapahtumista kuten venäläistämisohjemasta ja muista mieltämme kiehtoneista aiheista, kun ovelle kolkutettiin. Sisään astui asiamies, joka kertoi tuovansa tärkeää kirjettä Tsaarin uskotulle asiamiehelle I. Abramoville. Tässä ei sinänsä ollut mitään erikoista: oppi-isäni sai päivittäin monenlaisia kirjeitä, joissa yleensä valitettiin täysin tyhjänpäiväisistä asioista ja pyrittiin turhia ilmiantoja tekemällä saavuttamaan etuja venäläisiltä vallanpitäjiltä. Kun tutkin Abramovin reaktioita hänen avatessaan tätä uusinta kirjettä, huomasin kuitenkin että kyseisessä tapauksessa oli jotain erityisen kiinnostavaa. Hän vaipui nopeasti ajatuksiinsa ja antoi innokkaisiin kysymyksiini vain lyhyitä, jopa hieman ärtyneitä vastauksia. Pian tämän jälkeen hän totesi menevänsä levolle, ja huomasin heti vanhemman ja paljon kokeneen ystäväni olevan poissa tolaltaan. Onnekseni - tai epäonnekseni - sain uteliaisuudelleni kuitenkin nopeasti tyydytystä, sillä huomasin avatun kirjeen unohtuneen lipaston päälle.

Sinä toukokuisena kevätyönä luin tuon kirotun kirjeen kynttilän kelmeässä valossa.


jatkuu...

0 kommenttia:

Lähetä kommentti